Helen vastusti haluaan lähteä katsomaan, mitä oli tapahtunut, sillä hän oli päättänyt pysytellä kotona. Senvuoksi avasikin hän oven epäröimättä, kun hän kuuli askelia kuistista ja koputusta ovelta. Siellä oli neljä meksikolaista. Muudan heistä tarttui Heleniin nopeasti kuin salama ja vetäisi hänet yhdellä nykäyksellä kynnyksen toiselle puolelle.

"En halua tehdä teille pahaa, señora", sanoi hän viitaten samalla, että
Helenin oli poistuttava.

Kenenkään ei tarvinnut Helenille ilmoittaa, mitä tämä vierailu tarkoitti. Vaikka hän oli pelännytkin melkein vaikka mitä, ei hän ollut kumminkaan uskonut, että Beasley ryhtyisi tällaisiin väkivaltaisuuksiin. Hänen verensä kiehui.

"Kuinka te uskallatte?" sanoi hän vapisten koettaessaan hillitä itseään. Mutta luokkarajat, valta ja ääni eivät vaikuttaneet mitään näihin meksikolaisiin, jotka vain nauroivat. Toinenkin tarttui Heleniin likaisella ja ruskealla kädellään, jolloin Helen säpsähti inhosta.

"Laskekaa minut irti!" huudahti hän raivokkaasti ruveten vaistomaisesti taistelemaan vapauttaakseen itsensä. Silloin tarttuivat muutkin häneen. Helenin arvokkuus hävisi nyt kuin sitä ei milloinkaan olisi ollutkaan. Polttava ja tukahduttava veren virtaaminen suonissa tutustutti hänet ensimmäisen kerran siihen kauhistuttavaan vihaan, jonka hän oli perinyt Auchinclosseilta. Hän, joka oli luullut voivansa olla milloinkaan suuttumatta, taisteli nyt kuin naarastiikeri. Meksikolaisilla, jotka sopertelivat kiihkoissaan, oli täysi työ, ennenkuin he saivat hänet nostetuksi maasta. He käsittelivät häntä kuin tyhjää maissisäkkiä. Tarttuen hänen käsiinsä ja jalkoihinsa kantoivat he hänet kujalle ja kujalta tielle puku epäjärjestyksessä ja puoleksi revittynä. Siellä he suoristautuivat ja karkoittivat hänet pois.

Puoleksi sokaistuna näki Helen heidän asettuvan ovelle valmiina estämään hänen sinne tulonsa. Hän horjui tietä pitkin kylään. Hänestä tuntui kuin hän olisi kävellyt punaisessa sumussa, kuin hän olisi saanut verentungoksen aivoihin ja kuin matka Cassin lesken huvilaan ei milloinkaan loppuisi. Mutta hän pääsi sinne kumminkin lopulta, horjui polkua pitkin taloon ja kuuli tuon vanhan vaimo huudon. Silmät sameina, pyörtymäisillään, sairaana ja kaiken näyttäessä mustalta tunsi Helen, miten rouva talutti hänet vierashuoneeseen ja asetti hänet tuoliin istumaan.

Hän tointui kumminkin pian sen verran, että muisti kaiken. Hän näki Royn, joka oli aivan kalmankalpea, kyselevän häneltä säikähtynein silmin. Vanha vaimo oli kumartunut hänen ylitseen mumisten koettaessaan lohduttaa häntä ja järjestäessään hänen pukuaan.

"Neljä meksikolaista kantoi minut ulos ja karkoitti minut kodistani tielle", huohotti Helen.

Hän näytti kertovan tämän itselleenkin ja toteavan samalla sen suunnattoman vihan, joka vapisutti hänen ruumistaan.

"Jos olisin aavistanut sen, olisin tappanut ne!"