Mutta Beasley ei lähtenyt. Sen sijaan käveli hän edestakaisin Nell Raynerin pitkässä arkihuoneessa hermostuneesti, voimatta ollenkaan levätä. Monta kertaa hän epäröi ja monta kertaa hän lähestyi nopeasti ovea ainoastaan pysähtyäkseen. Puoliyö oli jo aikoja ohi, kun hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua. Hän heittelehti ja pyörähteli koko yön ja nousi vihaisena ja ärtyneenä päivän sarastaessa.
Hän kirosi meksikolaista palvelijatarta, joka oli tyytymätön hänen isännöimiseensä. Ja hänen suureksi hämmästyksekseen ja raivokseen ei ainoakaan hänen miehistään tullut rakennukseen, vaikka hän olisi odottanut miten pitkään tahansa. Silloin hän lähti aitauksiin ja talleihin ottaen pyssyn mukaansa. Miehet olivat siellä yhdessä joukossa, joka hieman hajautui hänen lähestyessään. Mutta ei ainoatakaan meksikolaista ollut näkyvissä.
Beasley käski miesten satuloida hevoset ja lähteä hänen kanssaan kylään. Mutta määräystä ei toteltu. Beasley kiroili ja raivosi. Hänen miehensä istuivat tahi nojautuivat johonkin ja katselivat maahan. Ilmassa oli pidätetyn vihollisuuden tuntua. Miehet, jotka olivat olleet kauemmin hänen palveluksessaan, eivät käyttäytyneet aivan niin kummallisesti, mutta eivät kumminkaan totelleet. Vihdoin huusi Beasley meksikolaisiaan.
"Isäntä, meidän on pakko ilmoittaa, että kaikki meksikolaiset ovat karanneet näiden tuntien kuluessa tuonne Magdaleenaan päin", sanoi Buck Weaver.
Kaikista näistä nopeasti esiintyvistä hämmästyttävistä seikoista oli tämä hämmästyttävin. Beasley kirosi kysyvästi ihmetellen.
"Isäntä, ne pelkäsivät varmaankin tuota Texasista kotoisin olevaa revolverisankaria", vastasi Weaver kylmäverisesti.
Beasleyn tummat mustahkot kasvot muuttivat väriään. Millainen peitetty tarkoitus pillikään Weaverin harvaan lausutuissa sanoissa! Muudan mies tuli aitauksesta taluttaen Beasleyn satuloitua ja suitsitettua hevosta. Hän irroitti ohjakset käsistään ja istuutui toveriensa joukkoon sanomatta sanaakaan. Ei kukaan muukaan puhunut mitään. Hevosen läsnäolo oli merkityksellinen. Päästäen sähisevän kirouksen partaansa tarttui Beasley jälleen pyssyynsä ja palasi asuinrakennukseen.
Hän ei huomannut raivoissaan eikä kiihkoissaan sitä, minkä hänen miehensä olivat jo tienneet tuntikausia, että jos hänellä oli ollut jonkunlainenkaan mahdollisuus saavuttaa heidän kunnioituksensa nyt tulevaksi ajaksi, oli tuo mahdollisuus jo aikoja sitten haihtunut olemattomiin.
Beasley karttoi rakennukseen johtavaa aukeata käytävää, ja kun hän saapui sinne, kaatoi hän hermostuneesti itselleen ryypyn. Tulisessa juomassa oli kumminkin selvästi jotakin, joka peloitti häntä, koska hän siirsi pullon syrjään. Tuntui kuin se olisi sisältänyt väärää rohkeutta.
Hän rupesi jälleen kävelemään edestakaisin pitkässä huoneessa hermostuen sitä enemmän, kuta paremmin hän pääsi selville tilanteesta. Kalpea palvelijatar kutsui häntä pari kertaa päivälliselle.