"Enemmän kuin sinä ansaitsetkaan, Bo Rayner."
Silloin tapahtui jälleen tuollainen Bon suloinen, hämmentävä ja odottamaton muuttuminen. Hänen uhmansa, ärtyisyytensä ja kapinallisuutensa katosivat ja kasvojen ilme muuttui lempeäksi.
"Ah, Nell, tiedän sen. Pidä minua silmällä, jos kerran vielä saan häntä tavata. Ehkä hän ei silloin enää rupea milloinkaan juomaan."
"Bo, tule onnelliseksi ja hyväksi. Älä ratsasta enää tiehesi äläkä kiusaa miehiä. Lopulta muuttuu kaikki kyllä hyväksi."
Bo tyyntyi tavattoman pian.
"Pyh! Kyllähän sinä voit olla iloinen. Olet saanut sulhasen, joka ei voi elää, ellet sinä ole näkyvissä. Hän on kuin kala kuivalla maalla. Ja sinä — kerranhan olit tuollainen vanha pessimisti."
Bota ei voitu lohduttaa eikä muuttaa. Helen voi ainoastaan huokaista ja rukoilla, että hänen päätelmänsä toteutuisivat.
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä juuri auringon noustessa oli ankara ukonilma. Se jyrisi, salamoi ja etäytyi jättäen taivaalle kultaisen pilviloiston ja maahan tuoreen, hyvältä tuoksuvan ja kimaltelevan viheriän maton, joka ilahdutti Helenin silmiä.
Linnut visertelivät puissa ja mehiläiset surisivat kukissa. Puron rannalla olevalta niityltä kuului peipposen ja leivosen laulua. Kimeä-ääninen aasi pani ilman väräjämään käheällä ja kodikkaalla kiljunnallaan. Lampaat määkivät ja pienten karitsoiden hiljainen määkinä kantautui suloisesti Helenin korviin. Hän läksi tavalliselle kierrokselleen innostuneemmasti ja halukkaammasti kuin ennen. Kaikkialla oli väriä, toimintaa ja elämää. Pihkalta tuoksuva tuuli puhalsi lämpimästi kukkuloilta, jotka nyt näyttivät mustilta ja uhkaavilta, ja laajat viheriät rinteet tuntuivat kutsuvan häntä.
Silloin tapasi hän äkkiä Dalen, joka seisoi paitahihasillaan, tomuisena ja kuumissaan, liikkumattomana katsellen vuorille. Helenin tervehdys säpsähdytti häntä.