"Katselin juuri tuonne", sanoi hän hymyillen. Helen ihastui hänen silmiensä kirkkaaseen ja ihmeelliseen ilmeeseen.
"Niin tein minäkin vähän aikaa sitten", vastasi Helen miettivästi.
"Kaipaatko metsiäsi paljonkin?"
"Nell, en kaipaa mitään, mutta haluaisin ratsastaa kanssasi puiden siimeksessä vielä kerran."
"Me lähdemmekin sinne", huudahti Helen.
"Milloin?" kysyi Dale kiihkeästi.
"Ah pian!" Ja sitten hän jatkoi matkaansa punastunein poskin ja alasluoduin silmin. Helen oli jo kauan aikaa säilyttänyt rinnassaan toivoa, että hänet vihittäisiin Paratiisissa, jossa hän oli rakastunut Daleen ja oppinut tuntemaan itsensä. Mutta hän oli salannut tuon toivonsa. Dalen innostuneet sanat ja välähtelevät silmät olivat kumminkin ilmaisseet hänelle, että salaisuus voitiin lukea hänen kasvoistaan.
Kun hän tuli rakennukseen vievälle käytävälle, kohtasi hän erään uuden tallipojan ajamassa kuormamuulia.
"Jim, kenen tavaroita nuo ovat?" kysyi hän.
"Neiti, en tiedä, mutta kuulin hänen sanovan Roylle, että hänen nimensä on loka", vastasi poika hymyillen.
Helenin sydän rupesi sykkimään nopeammasti. Tuo kuulosti niin Las Vegasin tapaiselta. Hän kiiruhti eteenpäin ja saapuessaan pihalle huomasi hän Roy Beemanin pitelevän kiinni kauniin ja hurjalta näyttävän mustangin marhaminnasta. Siellä oli myös toinen hevonen ja toinenkin mies, joka juuri laskeutui satulasta rakennuksen puolelle. Kun Helen pääsi lähemmäksi, tunsi hän Las Vegasin, ja tämä huomasi Helenin samalla.