Helen ei katsonut ylös. ennenkuin aivan kuistin lähellä. Hän oli pelännyt tätä tapaamista, mutta kumminkin hän oli niin iloinen, että hän olisi voinut huutaa riemusta.
"Neiti Helen, olen todellakin iloinen tavatessani teidät", sanoi paimen seisoen avopäin hänen edessään. Hän oli tuo sama nuori ja avokatseinen mies, jonka Helen oli nähnyt junasta ensimmäisen kerran.
"Tom!" hän huudahti ojentaen kätensä.
Tämä puristi niitä kovasti katsoessaan häneen. Helenin nopea vastaava naiskatse tuntui karkoittavan jotakin synkkää ja epäilyttävää Helenin omasta sydämestä. Tämä oli todellakin tuo sama poika, jonka hän oli tuntenut, josta hän oli niin paljon pitänyt ja joka oli voittanut hänen sisarensa rakkauden. Helen kuvitteli katsoessaan häneen heräävänsä jostakin epäilyksen aiheuttamasta pahasta painajaisesta. Carmichaelin kasvot olivat puhtaat, terveet ja nuoret raikkaine väreineen. Niillä väreili tuo vanha iloinen hymy, tyyni, kylmä ja luonnollinen; hänen silmänsä olivat kuin Dalen, läpitunkevat ja kristallikirkkaat, joissa ei ollut varjoakaan. Mitä oli pahuudella, väkijuomilla ja verellä tekemistä tämän Lännen rohkeuden suurenmoisen edustajan luontaisessa jaloudessa? Missä hän lienee ollutkaan ja mitä hän lienee tehnytkään tämän pitkän poissaolonsa kestäessä, oli hän kumminkin palannut kokonaan vapautuneena tuosta villistä ja hurjasta luonteesta, jota Helen ei voinut unhottaa. Ehkä se ei enää milloinkaan olisikaan tarpeeseen.
"Kuinka tyttöni voi?" kysyi hän yhtä luonnollisesti, kuin hän olisi ollut vain muutamia päiviä poissa isäntänsä asioilla.
"Boko? Ah, hän voi vallan mainiosti. Luullakseni ihastuu hän suunnattomasti tavatessaan teidät", vastasi Helen lämpimästi.
"Entä sitten tuo suuri intiaani, Dale?"
"Varmasti hyvin."
"Tulin tänne luullakseni ajoissa nähdäkseni teidät kaikki naimisissa."
"En ainakaan minä eikä kukaan muukaan ole vielä mennyt naimisiin", vastasi Helen punastuen.