"Miten hienoa! Olin todellakin hieman huolissani", sanoi Carmichael laiskasti. "Olen ollut ajamassa villejä hevosia Meksikossa ja toin sieltä tullessani tämän täysiverisen kimon. Sain ajaa sitä kovasti, ennenkuin sen sain. Toin sen Bolle."
Helen katsoi Royn kiinni pitämää mustangia ja ihastui heti. Se oli väriltään melkein sininen, ei suuri eikä raskas, mutta voimakkaasti muodostunut, kaunis jäseninen ja vireä hevonen, jolla oli pitkä pikimusta harja ja häntä ja niin kaunis pää, että Helen mieltyi siihen heti.
"Olen oikein mustasukkainen", sanoi Helen veitikkamaisesti. "En ole milloinkaan nähnyt tuollaista ponia."
"Luulin, ettette halua ratsastaa milloinkaan muulla hevosella kuin
Rangerilla", sanoi Las Vegas.
"En haluakaan, mutta voinhan silti olla mustasukkainen, enkö voikin?"
"Voitte kyllä. Ja jos sanotte minun tuoneen sen teille, saamme nauraa
Bolle", sanoi Las Vegas.
"Niin varmasti saisimmekin", vastasi Helen. Hän oli niin iloinen, että hän matki Carmichaelin puhetapaa ja halusi syleillä häntä. Tämä oli melkein liian onnellista ollakseen totta, tämä paimenen palaaminen. Carmichael oli ymmärtänyt hänet. Hän oli tullut takaisin sellaisena, ettei hänessä olut mitään tympäisevää. Hän oli nähtävästi unhottanut tuon kauhistuttavan tehtävän, jonka hän oli valinnut ja tuomion, jonka hän oli pannut toimeen Helenin vihollisiin nähden. Tämä hetki oli ihmeellinen Helenille, koska se paljasti hänelle Lännen omituisen merkityksen ruumiillistuneena tuossa paimenessa. Carmichael oli suuri, mutta hän ei aavistanutkaan sitä itse.
Nyt aukeni arkihuoneen ovi ja suloinen kimakka ääni huusi:
"Roy! Ah, millainen mustangi! Kenen se on?"
"Bo, jos olen ymmärtänyt oikein, on se teidän", vastasi Roy hymyillen leveästi.