Hänen oli kumarruttava päästäkseen vaunuihin, ja sijoituttuaan paikoilleen näytti hän täyttävän koko sen puolen, missä hän istui. Sitten heilautti ajaja piiskaansa, vaunut kallistuivat ja lähtivät liikkeelle, ja kirjava katselijajoukko jäi jäljelle. Helen heräsi todellisuuteen huomatessaan Bon tuijottavan suurin silmin metsästäjään ja aavisti omituisimman seikkailun, jollaisesta hän ei milloinkaan ollut osannut uneksiakaan, alkaneen näiden vanhojen postivaunujen lähtiessä kolisten liikkeelle.
Dale otti hatun päästään ja kumartui eteenpäin pitäen pyssyään polviensa välissä. Valo sattui nyt paremmin hänen kasvoihinsa, kun hän oli avopäin. Helen ei ollun milloinkaan nähnyt tuollaisia kasvoja, jotka ensi näkemältä näyttivät päivettyneiltä ja kovilta, mutta sitten muuttuivat kirkkaiksi, kylmiksi, uneksiviksi, hiljaisiksi ja tarkkaavaisiksi. Hän toivoi saavansa nähdä niiden hymyilevän. Ja nyt kun arpa oli heitetty, ei hän olisi voinut sanoa, miksi hän oli niihin luottanut. Noissa kasvoissa oli tavatonta voimaa, mutta hän ei voinut sanoa, millaista tuo voima oli. Toisena hetkenä olivat ne hänen mielestään ankarat, toisena taasen lempeät, mutta sitten ne eivät taasen olleet kumpaakaan.
"Olen iloinen, että teillä on sisarenne mukananne", sanoi Dale hetken kuluttua.
"Kuinka tiedätte, että hän on sisareni?"
"Hän on niin teidän näköisenne."
"Kukaan ei ole sanonut sitä ennen", vastasi Helen koettaen hymyillä.
Bon ei ollut ollenkaan vaikea hymyillä sanoessaan: "Toivoisin olevani puoleksikaan niin kaunis kuin Nell."
"Nell. Eikö nimenne sitten olekaan Helen?" kysyi Dale.
"Kyllä, mutta omaiseni — ja muutamat muutkin sanovat minua Nelliksi."
"Minustakin kuulostaa Nell sievemmältä kuin Helen. Entä teidän nimenne sitten?" jatkoi Dale katsoen Bohun.