Tämän tunnin verran kestävän tasaista vauhtia jatkuvan ratsastuksen kestäessä katseli Helen tarkkaavaisesti sekä läheltä että kauempaa näkyviä esineitä — surkastunutta salviaruohoa, joka pian muuttui yhtä surkastuneeksi heinäksi, noita tummia pilkkuja, jotka sittemmin osoittautuivat kääpiösetreiksi, kuiluja, jotka tuntuivat kuin taikavoimalla aukeavan näköjään aivan tasaiseen maahan ja jatkuvan leviten harmaitten kivimuurien välitse, ja kauempaa siintäviä yksinäisiä mäntysaarekkeita, joissa oli vain pari kolme puuta, ja sitten laajoja ja säännöttömiä keltaisia haapametsikköjä ja ylempää mutkittelevan aina vain lähemmäksi tulevan metsärajan takaa näkyviä mustia penkereitä, jotka vähitellen muodostivat seudun korkeimman vuoren huipun.
Tämän pitkän metsää kohti suunnatun ratsastuksen kestäessä ei nähty lintuja eikä muitakaan eläimiä, mikä Helenistä tuntui omituiselta. Ilma menetti jotakin kylmyydestään muuttaen luontoaan auringon noustessa korkeammalle. Siihen yhtyi jo suloista metsän tuoksuakin. Tuon tuoksun ensimmäinen hieno tuntu oli aivan outo Helenille, vaikka se tuntuikin epämääräisesti tutulta ja aiheutti yhtä omituisia tunteita. Tuntui kuin hän olisi haistellut tuota pistävää voimakasta tuoksua kauan aikaa sitten, ja hänen ruumiilliset tunteensa äkkäsivät sen ennen kuin hänen muistinsa.
Tämä keltainen aavikko näyttikin olevan aivan tasainen. Roy suuntasi kulkunsa muutamaan matalaan ahtaaseen solaan, jonka pohjalla lirisi pieni puro. Hän seurasi sitä sitten vasemmalle saapuen lopulta erääseen paikkaan, missä setrit ja kääpiömännyt muodostivat pienen metsikön. Toisten saapuessa sinne istui hän ristissäjaloin satulassaan ja odotti.
"Luullakseni levähdämme nyt hieman", sanoi hän. "Olette varmaankin hirveästi väsyksissä?"
"Olen nälissäni, mutta en ole vielä väsynyt", vastasi Bo.
Helen laskeutui satulasta huomatakseen, että käveleminen on jotakin sellaista, jonka hän oli unhottanut. Bo nauroi hänelle, mutta hänkin horjahteli kummallisesti päästyään maahan.
Sitten laskeutui Roy. Helen kummastui huomatessaan hänet raajarikoksi.
Roy näki hänen nopean katseensa.
"Muudan hevonen heitti minut kerran satulasta ja vyöryi sitten ylitseni. Silloin katkesi minulta ainoastaan solisluu, viisi kylkiluuta, toinen käsivarsi ja molemmat jalat parista kohti."
Huolimatta tuosta tosiseikasta, että hän oli raajarikko, näytti hän erittäin voimakkaalta ja kelvolliselta mieheltä seisoessaan siinä täydessä pituudessaan notkeana kotikutoisissa karheissa vaatteissaan.
"Kävelkää nyt hieman, tytöt, verryttääksenne jäseniänne", sanoi Dale. "Ellette ole vielä kankeita, tulette kumminkin sellaisiksi pian. Älkää kumminkaan menkö kauaksi. Huudan teidät sitten tänne, kun aamiainen on valmis."