Hieman myöhemmin vihelsi Dale heidät takaisin, ja kun tytöt palasivat kävelyretkeltään, odottivat leirinuotio ja aamiainen heitä. Roy istui ristissäjaloin kuin intiaani tervavaatteen reunalla, johon oli katettu vaatimaton mutta tukeva ateria. Helenin nopea katse huomasi kaikessa vallitsevan sellaisen puhtauden ja täydellisyyden, ettei hän ollut voinut odottaakaan sellaista metsissä elämään tottuneiden miesten ruoanvalmistukselta. Ruokakin oli erittäin hyvää. Hän söi halukkaasti, ja mitä Bon ruokahaluun tulee, hävetti se häntä melkein yhtä paljon kuin huvittikin. Nuoret miehet vain katselivat palvellen uutterasti tyttöjä, mutta puhuen harvoin. Heleniltä ei jäänyt huomaamatta, miten usein Dalen harmaat silmät tarkastelivat aukeata seutua. Hän oli huomaavinaan katseessa enemmän epäluuloa kuin mitään muuta.
"Sanon!" huudahti Bo syötyään kyllikseen, "ettei tämä ole totta. Näen varmaankin unta. Nell, tuo musta hevonen, jolla ratsastit, on komein näkemäni elukka."
Ranger söi ruohoa muiden hevosten joukossa puron rannalla. Kuormat ja satulat oli irroitettu. Miehet söivät hitaasti. Ei mikään ilmaissut nopeata pakoa, mutta kumminkaan ei Helen voinut vapautua levottomuudestaan. Roy voi ehkä kylläkin näyttää tyyneltä ja huolettomalta ollakseen säikähdyttämättä tyttöjä, mutta Dale ei nähtävästi voinut teeskennellä mitään sellaista, jota hän ei varmasti tarkoittanut.
"Levätkää tahi kävelkää", neuvoi hän tyttöjä. "Meidän on ratsastettava neljäkymmentä peninkulmaa ennen pimeää."
Helenin mielestä oli parempi levätä, mutta Bo käveli sinne tänne, taputteli hevosia ja kaiveli tavaramyttyjä. Hän oli utelias ja innokas.
Dale ja Roy keskustelivat hiljaa puhdistaessaan astioita ja sulloessaan niitä suureen hamppukangaspussiin.
"Luuletko todellakin, että Anson löytää jälkeni tänä aamuna?" kysyi
Dale.
"Luulen", vastasi Roy.
"Mistä tiedät sen näin pian?"
"Mistä sinä sen tietäisit, jos olisit Snake Anson?" kysyi Roy vastaukseksi.