"Tulehan nyt, Pukinnahka", sanoi Roy hyväilevästi lähestyessään hitaasti vapisevaa eläintä. Hän meni vain lähemmäksi suopunkia pitkin muutellen aina käsiään. Pukinnahka mulautti silmiään ja näytti valkoisia hampaitaankin, mutta se seisoi kumminkin tyynesti, kun Roy irroitti silmukan sen kaulasta, veti sen pään yli ja kiinnitti sen mutkikkaalla solmulla sen turvan ympärille.
"Tätä sanotaan surmansilmukaksi", sanoi hän tarkoittaen solmua. "Sillä ei ole milloinkaan ollut kuolaimia suussaan eikä se milloinkaan tule sellaisia sietämäänkään."
"Uskallatteko ratsastaa sillä?" kysyi Helen.
"Joskus sattumalta", sanoi Roy hymyillen. "Haluaisitteko te, tytöt, koettaa?"
"En ainakaan minä", vastasi Helen.
"Olkoon menneeksi!" huudahti Bo. "Se on kyllä aivan paholaisen näköinen, matta uskallan kyllä nousta sen selkään, jos vain luulette minun voivan."
Lännen hurjuus oli juurtunut nopeasti Bo Raynerin mieleen.
"Olen pahoillani, mutta en voi sallia teidän tehdä sitä vielä vähään aikaan", vastasi Roy kuivasti. "Se hyppii joskus aivan vimmatusti."
"Hyppii! Tarkoitatte kai, että se potkii?"
"Niin."