Seuraavan puolen tunnin kuluessa näki ja oppi Helen enemmän kuin milloinkaan ennen, miten hevosia käsitellään aukeilla laitumilla. Lukuunottamatta Rangeria, Royn kimoa ja Bon valkoista ponia oli muut hevoset kirjaimellisesti pyydystettävä suopungilla, vedettävä leiriin, satuloitava ja kuormitettava. Se oli pelottomien ja voimakkaiden miesten työtä, joka vaati yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin rautaisia kouriakin. Sen vuoksi Helenin noita miehiä kohtaan tuntema luottamus muuttuikin kunnioitukseksi. Huomioitatekevälle naiselle tämä puolituntinen kertoi paljon.
Kun kaikki oli kunnossa, nousi Dale satulaan ja sanoi merkityksellisesti: "Roy, odotan sinua auringonlaskun aikana. Toivon, ettet tule ennen."
"Olisikin ikävää, jos minun olisi kiiruhdettava heti tuomaan huonoja uutisia. Toivokaamme parasta. Meitä on onnistanut tähän asti. Nyt on sinun poikettava metsien neulasmatoille ja kätkettävä jälkemme."
Dale kääntyi mennäkseen. Tytöt sanoivat Roylle jäähyväiset ja seurasivat. Pian Roy ja hänen poronvärinen mustanginsa olivat hävinneet näkyvistä erään metsikön taakse.
Suitsettomat hevoset kulkivat edellä, kuormajuhdat seurasivat niitä ja ratsastajat tulivat aivan niiden kintereillä. Kaikki hevoset juoksivat tasaisesti. Tuo tahti pani tavaramytyt hyppimään ylös ja alas ja puolelta toiselle. Aurinko paistoi kuumasti Helenin selkään, ja tuuli menetti jäädyttävän kylmyytensä tuntuen melkein kostealta sen mukana kantautuvan kuivan ja suloisen tuoksun vuoksi. Dale seurasi tuota matalaa laaksoa, jonka laidoilla kasvoi metsää ja jonka muutamia peninkulmia kauempana olevasta päästä siinti metsän tumma reuna. Sinne ratsastaminen ei vienytkään enää pitkää aikaa.
Helen ihmetteli, miksi nuo suuret männyt kasvoivat niin kaukana täällä ylängöllä eivätkä lähempänä tasankoa. Ehkä lumella oli jonkinlainen vaikutus kasvullisuuteen, mutta kun maa oli tasaista, ei hän voinut huomata, miksi metsän laidan juuri piti olla tässä. He ratsastivat nyt sinne puiden varjoon. Helenistä tuntui tämä omituiselta ja kriitilliseltä tulolta toisenlaiseen maailmaan, jota hän oli päättänyt oppia tuntemaan ja rakastamaan. Männyt olivat suuria, ruskeakuorisia, arpisia ja kyhmyisiä puita, joissa ei ollut muuta tyypillistä yhdenmukaisuutta kuin mahtavuus ja kauneus. Ne kasvoivat kaukana toisistaan. Pienempiä mäntyjä ja matalaa pensaikkoa kasvoi niiden juurilla. Maanpinta tässä metsässä oli huomattava senvuoksi, että siinä kasvoi paikoitellen korkeaa hopeanväristä ruohoa ja paikoitellen oli se ruskeiden männyn neulasien peitossa. Nämä paikat olivat nähtävästi noita Royn tarkoittamia neulasmattoja. Siellä täällä lepäsi joku kaatunut metsänjättiläinen lahomassa. Helen kiinnitti pian huomionsa metsän hiljaisuuteen ja siihen omituiseen seikkaan, etteivät hevoset kulkiessaan aiheuttaneet juuri mitään melua muulloin kuin sattuessaan astumaan jollekin risulle tahi kaatuneelle puunrungolle. Sitten hän huomasi, että neulasmatot taipuivat kuin kautsukki tyyny hevosten kavioiden alla ja sitten kuin ne olivat poistuneet kauemmaksi, palasi se entiseen asentoonsa jälleen näyttämättä mitään jälkiä pinnassaan. Helen ei voinut nähdä merkkiäkään tiestä, jota pitkin he olivat kulkeneet. Tarvittiin todellakin teräviä silmiä Dalen seuraamiseksi tässä metsässä. Tämä huomio soi ääretöntä lohdutusta Helenille ja ensimmäisen kerran paon alusta tunsi hän mieltä ja sydäntä painavan kuorman kevenevän. Se oli riistänyt häneltä joitakin niistä vaikutteista, joita hän ehkä olisi saanut tämän ihmeellisen ratsastusmatkan kestäessä onnellisemmissa olosuhteissa.
Bo kumminkin näytti olevan vielä liian nuori, liian hurjapäinen ja liian jännitetty välittääkseen sen enempää olosuhteista. Hän eli vain nykyisyydessä. Helen alkoi epäillä, että tytöstä olisi ehkä kaikki seikkailut tervetulleita, ja Helen tiesi nyt varmasti, että Bo oli aito Auchincloss. Hän oli kolme kokonaista päivää tuntenut jonkunlaista painostusta, jollaista hän tätä ennen ei ollut kokenut, mutta viimeisten tuntien aiheuttama pelko oli sen karkoittanut. Mutta sen täytyy olla, päätteli hän, saman veren aiheuttamaa kiihkoa, joka pursui hänen suonissaan päästäkseen vapaaksi ja polttaakseen.
Bo rakasti toimintaa. Hänellä oli kyllä kauneusaistia, mutta hän ei ollut miettiväinen. Hän auttoi nyt Dalea ohjaamaan hevosia ja pitämään niitä yhdessä joukossa, Hän ratsasti hyvin eikä hänessä vielä voitu huomata väsymyksen eikä vaivautumisen aiheuttamia merkkejä. Helen alkoi tuntea molempia, mutta ei vielä niin paljon kumminkaan, että hänen tarkkaavaisuutensa olisi heikontunut.
Tämä ihmeellinen linnuton metsä ei tuntunut hänestä ollenkaan luonnolliselta. Kaikista elävistä olennoista luonnossa Helen piti enimmän linnuista. Hän tunsi niistä monta ja voi matkia muutamien ääniäkin. Mutta täällä näiden mahtavien mäntyjen alla ei ollut ollenkaan lintuja. Oravia kumminkin alkoi vilahdella siellä täällä ja tunnin matkan jälkeen ei niistä ollut enää ollenkaan puutetta. Ainoa, jonka hän tunsi, oli maaorava. Kaikki muut, kirkkaan mustista juovaisiin rusakkoihin ja valkohäntäisiin harmaihin asti, olivat hänelle aivan outoja. Ne olivat kesyjä ja uteliaita. Punaiset haukkuivat ja toruivat etenevää matkuetta, mustat liukuivat jollekin turvalliselle oksalle katsomaan, mutta harmaat eivät näyttäneet juuri ollenkaan välittävän tästä niiden alueelle tapahtuneesta hyökkäyksestä.
Kerran pysähdytti Dale hevosensa ja viittasi pitkällä käsivarrellaan. Helen suuntasi katseensa sinnepäin ja näki muutamia harmaita antilooppeja seisomassa eräässä aukeamassa pitkät korvat pystyssä. Ne olivat hurjan ja kauniin näköisiä. Äkkiä laukkasivat ne tiehensä hyvin joustavin hypyin.