Metsä oli yleensä tasaista ja avonaista, mutta joskus ilmestyi kumminkin heidän eteensä laaksoja ja jokiuomia, jotka särkivät sen säännöllisyyttä. Puolen päivän tienoissa se kumminkin asteittain muuttui, seikka, jonka Helen olisi luullut ennemminkin voineensa huomata, jos hän vain olisi ollut tarkkaavaisempi. Se ilmeni siten, että maa alkoi kohota ja puita alkoi ilmestyä enemmän.
Hän teki toisenkin huomion. Aina siitä alkaen, kun he olivat saapuneet metsään, oli hän tuntenut jonkunlaista pakotusta päässään ja jotakin tahmeaa sieraimissaan. Hän kuvitteli pahoillaan vilustuneensa. Mutta äkkiä hänen päänsä selveni hieman ja hän totesi, että metsän voimakas pihkantuoksu oli tukkinut hänen sieraimensa kuin pehmeällä piellä. Haju oli voimakasta ja vastenmielinen vahvuutensa vuoksi. Hänen kurkkuaan ja keuhkojaankin tuntui polttavan.
Kun hän alkoi menettää mielenkiintonsa metsään ja muuhun ympäristöön, tapahtui se vain vaivautumisen ja tuskan vuoksi, joita hän ei enää voinut vaimentaa. Sen jälkeen ei hän voinut olla niitä hetkeäkään tuntematta ja ne vain pahenivat. Eräässä ruumiin kohdassa oli tuska aivan sietämätön. Se sijaitsi hänen kyljessään juuri lanteitten yläpuolella ja se uhkasi muuttua petolliseksi, sillä se ei ollut yhtämittaista, vaan aina silloin tällöin tuntuvaa. Kun se alkoi hirveästi polttaen, voi hän huojentaa sen siirtämällä ruumiinsa hieman eri asentoon. Mutta se ei alkanut vähitellen. Kun hän luuli erehtyneensä ja uskalsi jälleen hengittää, palasi se pistävän nopeasti ja tunkeutui kuin veitsi hänen kylkeensä. Tällaista siis oli tuo ratsastuksen aiheuttama tuska, jonka uhriksi jokainen aloittelija joutuu pitkällä ratsastusmatkalla. Sitä oli melkein mahdoton kärsiä. Metsän kauneus, pakoon juokseva riista, aika, etäisyydet ja kaikki muukin haihtuivat olemattomiin tuon pistävän kivun tieltä. Suureksi helpotuksekseen hän huomasi sen aiheutuvan hevosen juoksusta. Kun Ranger juoksi, ei hänen tarvinnut siitä kärsiä. Senvuoksi antoikin hän hevosensa kävellä aina niin kauan kuin hän vain uskalsi tahi kunnes Bo ja Dale olivat melkein näkymättömissä. Sitten hän kiiruhti sen juoksuun tavoittaakseen toiset.
Niin kuluivat tunnit, aurinko laskeutui matalalle lähettäen kultaisia säteitään puitten väliin, jolloin metsä vähitellen muuttui kirkkaammaksi, mutta kumminkin tummemmaksi väriltään. Se himmeni hitaasti eikä auringonlasku ollut enää kaukana.
Hän kuuli hevosten kahlaavan vedessä ja pian hän saapuikin paikalle, missä pienet kristallikirkkaat purot virtasivat nopeasti viheriöissä sammaluomissa. Hän ratsasti monen sellaisen yli ja seurasi viimeistä erääseen avonaisempaan paikkaan metsässä, jossa männyt olivat tavattoman suuria ja kasvoivat kaukana toisistaan. Oikealta kohosi muudan matala harmaa koivukumpu puiden kolmannenosan korkeudelle. Jostakin kuului virtaavaa veden lorinaa.
"Tämä on Big Spring", ilmoitti Dale. "Leiriydymme tähän. Tytöt, olette todellakin kunnostautuneet."
Tarkastettuaan lähemmin paikkaa huomasi Helen, että kaikki nuo pienet purot alkoivat tuon harmaan kiviröykkiön alta.
"Olen kuolemaisillani janoon!" huudahti Bo tavalliseen liioittelevaan tapaansa.
"Ette varmastikaan milloinkaan unhota ensimmäisiä tuosta lähteestä ottamianne kulauksia", huomautti Dale.
Bo koetti laskeutua satulasta ja lopulta putosi siitä. Kun hän nousi seisomaan, kieltäytyivät hänen jalkansa suorittamasta luonnollista tehtäväänsä ja hän kaatui. Dale auttoi hänet jälleen seisoalleen.