Kumarruksissa olevin päin ratsasti Helen eteenpäin tuossa kylmässä harmaassa sateessa, joka tuli melkein suoraan sivulta tuntikausia kuten hänestä tuntui. Lopulta tuo rankka vesitulva sivuutti heidät jättäen jälkeensä hienoa sumua. Tummat pilvet kiisivät matalalla kätkien vuoret kokonaan näkyvistä ja muuttaen tuon harmaan ja märän tasangon hyvin alakuloisen näköiseksi. Helenin jalat ja polvet olivat niin märät kuin olisi hän kahlannut vedessä. Niitä paleli myöskin. Hänen sormikkaitaan ei oltu myöskään tarkoitettu sateessa käytettäviksi, minkävuoksi nekin olivat läpimärät. Kylmä tarttui hänen sormiinsa niin, että hänen oli lyötävä käsiään yhteen. Ranger käsitti tuon niin, että sen oli parannettava vauhtiaan, mikä oli Helenistä vielä pahempaa kuin paleleminen.
Hän näki toisen kiitävän pilvijoukon lähestyvän vuorilta sadetulvineen, jossa oli jotakin valkoista seassa. Lunta! Tuuli oli nyt pistävän kylmää. Helenin ruumis pysyi kyllä lämpimänä, mutta hänen jalkojaan, käsiään ja korviaan alkoi palella hirveästi. Hän katsoi eteenpäin vakavasti. Sieltä ei kumminkaan näyttänyt lähtevän mitään apua, joten hänen oli vain pakko jatkaa. Dale ja Roy istuivat kumarassa satulassaan luultavasti aivan läpimärkinä, sillä heillä ei ollut minkäänlaisia sadenuttuja. Bo pysytteli aivan heidän kintereillään, ja oli aivan ilmeistä, että häntäkin paleli.
Tämä toinen kuuro ei ollut niin hirveä kuin ensimmäinen, koska se toi mukanaan vähemmän vettä. Kumminkin tunkeutui tuulen jäätävä kylmyys luihin ja ytimiin asti. Sitä kesti tunnin, jonka kuluessa hevoset vain jatkoivat tasaista juoksuaan. Harmaa kuuro kiisi vihdoin ohitse, sumu haihtui, pilvet kohosivat korkeammalle ja hajautuivat sulkeutuakseen jälleen uutta kuuroa varten. Nyt alkoi sataa lumisohjua. Kiitävät hiutaleet pistelivät Heleniä niskaan ja poskiin, ja hetkisen putoili niitä niin paljon ja nopeasti hänen selkäänsä, ettei hän luullut voivansa kestää niiden aiheuttamaa painoa. Lumi kokoutui aukeihin paikkoihin muodostaen niihin kimaltelevan jääpeitteen.
Siten sai Helen kestää kuuron kuuron jälkeen. Hänen jalkansa menivät aivan tunnottomiksi ja niitä lakkasi palelemasta. Hänen sormiaan kumminkin pisteli yhtä mittaa senvuoksi, että hän koetti alituisesti lämmittää niitä. Tuuli puhalsi nyt aivan hänen lävitseen. Hän ihmetteli kestävyyttään, ja sattui useammasti kuin kerran, että hän luuli voimainsa loppuvan. Hän jatkoi kumminkin ratsastustaan. Kaikkien noiden talvien kuluessa, jotka hän oli elänyt, ei ollut ollut ainoatakaan tällaista päivää. Ankara ja kylmä, märkä ja tuulinen, yhä lisääntyvällä ponnella — sellainen juuri oli tämä päivä. Ilmassa ei ollut tarpeeksi happea hänen verelleen.
Kumminkin kaikkien näiden äärettömän pitkien tuntien kuluessa tarkasteli Helen seutuja, joiden läpi hän ratsasti, sillä hän halusi tuntea tien, jos hän joskus maailmassa sattuisi sitä vielä kulkemaan. Iltapäivä tuntui jo pitkälle kuluneen, kun Dale ja Roy poikkesivat muutamaan äärettömän suureen syvennykseen, jossa punertava järvi oli peittänyt maan alleen. He ratsastivat sen rantaa pitkin antaen hevosten kahlata polviaan myöten vedessä. Kurjet ja haikarat läksivät raskaasti lentoon ja suuria ankkaparvia liiteli nopeasti rannalta rannalle. Tämän syvänteen toiselta puolelta kohosi maa melko äkkiä, kallioiset penkereet kiersivät korkeamman maan laitaa ja jälleen ilmestyi tumma metsä näkyviin.
"Kuinkahan monta peninkulmaa olemme mahtaneetkaan jo kulkea?" arvaili Helen. Niitä tuntui jo kertyneen yhtä paljon kuin pitkiä tuntejakin. Mutta vihdoin, kun uusi sade jälleen uhkasi, saavuttiin lopultakin metsään. Siinä oli kuitenkin puita niin harvassa, etteivät ne voineet suojella juuri ollenkaan sateelta.
Helen istui jo satulassaan melkein tajuttomana. Silloin kun Ranger paransi vauhtiaan tahi hyppäsi jonkun kuopan yli, piti hän kiinni satulannupista voidakseen olla putoamatta. Hänen mielensä ei kyennyt käsittämään muuta kuin vaikeuksia ja hänen ajatuksissaan pyöri vain yksi ainoa asia — miksi hän milloinkaan läksi kotoa tänne Länteen? Hänen huolensa Bon vuoksi olivat unhottuneet. Kuitenkin painui hänen mieleensä tahi ehkä hänen muistinsa valokuvasi tämän matkan kivuttavalla vilkkaudella jokaisen huomattavan muutoksen maan muodossa. Metsä muuttui vähitellen tasaisemmaksi ja tiheämmäksi. Puiden juuret olivat jo hämärän peittämät. Äkkiä Dale ja Roy katosivat näkyvistä alkaessaan laskeutua jotakin mäkeä, ja samoin Bokin. Sitten kantautui Helenin korviin nopeasti virtaavan veden kohinaa. Ranger rupesi juoksemaan nopeammasti. Pian saapui Helen erään suuren laakson päähän, mustan ja harmaan, jossa oli jo niin pimeä, ettei hän voinut nähdä sen poikki eikä sen pohjaa. Mutta hän tiesi sen pohjalla virtaavan joen. Sen aiheuttama kohina oli syvää, keskeytymätöntä, kovaa ja harvinaisen sointuvaa. Tie laskeutui laaksoon jyrkästi, Helen ei ollut menettänyt vielä kaikkea tuntoaan, kuten hän oli luullut ja toivonut. Hänen ruhjoutunut ruumisraukkansa vastasi vielä kiusallisesti tärähdyksiin, kolinaan, tempauksiin ja kaikkiin muihinkin hevosen juoksun aiheuttamiin hirvittäviin liikkeihin.
Helen ei kohottanut pitkään aikaan katsettaan. Kun hän sen teki, lepäsi hänen edessään viheriä, pajujen reunustama puuton aukeama, jonka poikki ruskeanvalkoinen joki virtasi kohisten korviahuumaavasti.
Dale ja Roy ajoivat kuormahevoset joen poikki ja seurasivat sitten niitä, jolloin heidän hevosensa upposivat kylkiään myöten veteen. Bo ratsasti kuohuvaan veteen niin rohkeasti kuin hän ei olisi muuta tehnytkään elämässään. Liukahdus ja putoaminen olisivat aiheuttaneet sen, että Bo olisi hukkunut tuohon vuoristosta tulevaan virtaan.
Ranger käveli suoraan rannalle, mutta pysähtyi siihen totellen Helenin vetäisyä suitsista. Joki oli viisikymmentä jalkaa leveä, matala siltä rannalta, jolla Helen oli, mutta syvä toiselta, ja nopeasti virtaava suurin lainein. Helen suorastaan pelkäsi niin, ettei hän uskaltanut seurata.