"Antakaa sen vain tulla!" huusi Dale. "Lähde nyt vain, Ranger!"
Suuri musta hyppäsi sekaan niin että vesi pärskähti korkealle. Tuo virta ei merkinnyt sille mitään, vaikka se tuntuikin ylipääsemättömältä Helenistä. Hänellä ei ollut enää niin paljon voimaa jäljellä, että hän olisi jaksanut nostaa jalustimiaan, ja senvuoksi virtasikin vesi esteettömästi hänen jalkainsa yli. Hypättyään vielä pari kertaa kiipesi Ranger toiselle rannalle ja laukkasi sitten niityn poikki paikalle, missä muut hevoset seisoivat höyryten muutamien mäntyjen suojassa. Silloin se pysähtyi raskaasti huoaten.
Roy tuli auttamaan häntä satulasta.
"Kolmekymmentä peninkulmaa, neiti Helen", sanoi hän tavalla, joka sisälsi kohteliaisuuden.
Hänen oli nostettava Helen maahan ja autettava hänet puun luo, johon Bo nojautui. Dale oli irroittanut muutaman satulan ja levitteli juuri huopapeitteitä puun juurelle.
"Nell, sinähän vannoit rakastavasi minua!" tervehti Bo pahoillaan. Hän oli kalpea, sinihuulinen eikä hän voinut seisoa.
"Bo, aikomukseni ei ole milloinkaan ollut tehdä sinusta niin kurjaa vaivaista kuin minä olen!" huudahti Helen. "Voi, millainen kauhea retki!"
Satoi, puista tippui vettä ja taivas näytti uhkaavalta. Maa oli likomärkä ja siinä oli lammikoita ja rapakoita kaikkialla. Helen ei voinut kuvitella muuta kuin että tämä sydämetön, väsyttävä ja jäädyttävä olotila tulee jatkumaankin. Juuri silloin muistui koti hänen mieleensä elävästi ja merkityksellisesti. Hän oli todellakin niin surkuteltavassa kunnossa, että tuo suuri nautinto, minkä tilaisuus istuutua, liikunnon loppuminen ja tuosta kirotusta alituisesti juoksevasta hevosesta vapautuminen hänelle tuotti, tuntui hänestä vain pilkalta. Ei voinut olla mahdollista, että lepohetki oli koittanut.
Metsästäjät tahi paimenet olivat nähtävästi oleskelleet tässä paikassa ennenkin, koska siinä oli nuotioiden pohjia. Dale kohotti muutaman kekäleen ja paiskasi sen niin lujasti jälleen maahan, että se halkeili palasiksi. Hän teki siten monta kertaa. Oli hämmästyttävää katsella hänen voimaansa ja sitä helppoutta, millä hän kokosi kourallisen lastuja. Hän kokosi ne yhteen kasaan ja kumartui niiden yli. Roy hakkasi kirveellä toista pölkkyä ja jokainen lyönti irroitti siitä pitkän palasen. Sitten alkoi Dalen hartioitten yli kohota ohut savupilvi, kun hän seisoi kumarruksissa avopäin suojellen lastuja hatullaan. Ne leimahtivat palamaan. Roy toi sylillisen pölkyn sydämestä hakkaamiaan kuivia ja valkoisia halkoja. Ne asetettiin rivittäin ristiin tuleen, joka pian alkoi humista. Sitten halko halolta rakensivat miehet nuotion, johon he lisäsivät suurempiakin puita, oksia, pölkkyjä ja kekäleitä, kunnes siitä syntyi jonkunlainen pyramiidi, josta liekit kohosivat taivaalle. Siihen ei mennyt heiltä kahta minuuttiakaan. Helen tunsi jo tulen lämmittävän jäykistyneitä kasvojaan. Hän ojensi sitä kohti paljaat kontistuneet kätensä.
Vaikka Dale ja Roy olivatkin aivan märkiä ihoa myöten, eivät he kumminkaan viivytelleet nuotion ääressä. He riisuivat kuormat hevosilta. Parin männyn väliin sidottiin suopunki ja sen yli heitettiin tervavaate niin, että se muodosti A-muotoisen majan sitten kuin sen kulmat oli kiinnitetty maahan. Tyttöjen matkatavarat, eväät ja vuodehuovat sijoitettiin sitten tuohon katokseen.