Bo nousi satulaan avutta, mutta Helenin jalat olivat niin kankeat, ettei hän voinut kiivetä korkean Rangerin selkään omin avuin. Metsästäjä läksi ratsastamaan solaa ylöspäin valiten loivasti kohoavan tien. Se mutkitteli ruskean mäntymetsän kautta, jossa oli siellä täällä tummia läikkiä jotakin ikiviheriää kasvia, jota Roy sanoi salviaksi. Kun he saapuivat rinteen huipulle, ei Helenin ruumis ollut enää niin kipeä. Satula oli nyt hänestä mukavampi ja hevosen kulku tuntui jo tutummalta. Hän muisti kumminkin, että hän oli aina suoriutunut hyvin ylämäistä. Täällä kasvoivat ne kaunista, eripitkää ja villiä metsää. He seurasivat harjannetta jonkun matkaa valkoisen virtaavan joen näkyessä kaukaa kukkulan juurelta ja sen sointuvan kohinan kantautuessa selvästi heidän korviinsa.
Dale pysähdytti hevosensa ja katseli neulasmattoa.
"Täällä on tuoreita antiloopin jälkiä kaikkialla", sanoi hän viitaten niihin.
"Huomasin ne jo aikoja sitten", sanoi Roy.
Helenin tarkastelun tuloksena oli, että hänkin huomasi muutamia pieniä kuoppia neulasmatossa, tummia väriltään ja selvästi näkyviä.
"Emme milloinkaan saa parempaa tilaisuutta", sanoi Dale. "Nämä eläimet kulkevat samaan suuntaan kuin mekin. Irroita pyssysi."
Lähdettiin jälleen matkalle, mutta Roy ratsasti nyt kuormahevosten edellä. Hän laskeutui äkkiä satulasta, heitti ohjakset hevosen kaulalle ja katseli eteenpäin. Sitten hän kääntyi heiluttaen hattuaan. Kuormahevoset pysähtyivät yhteen joukkoon. Dale viittasi tyttöjä seuraamaan ja ratsasti Royn hevosen rinnalle. Helen huomasi tämän paikan olevan muutaman poikkipäin kulkevan solan reunalla. Dalekin laskeutui maahan irroittamatta pyssyään satulasta riippuvasta tupesta ja lähestyi Royta.
"Hirvas ja pari vaadinta", sanoi tämä hiljaa. "Ne ovat vainunneet meidät jo, mutta ne eivät ole vielä nähneet meitä. Tytöt, tulkaa vain lähemmäksi."
Seuraten Dalen pitkän käsivarren viittausta katseli Helen rinteelle. Se oli melko aukea siellä täällä kasvavine pitkine mäntyineen, salviapensaikkoineen ja haapoineen, jotka näyttivät kullanvärisiltä aamuauringon valossa. Äkkiä Bo huudahti: "Ah, katso, minä näen ne jo!" Silloin Heleninkin tarkasteleva katse huomasi jotakin viheriästä, kullanväristä ja ruskeasta eroavaa. Kiinnitettyään katseensa siihen näki hän komean uroshirven jalosti kaareutuvine sarvineen seisovan kuin patsaan pää pystyssä valppaana ja villissä asennossa. Se oli harmaa väriltään. Sen vieressä oli pari hennompaa ja miellyttävämpää eläintä, joilla ei ollut sarvia.
"Ne ovat alempana meitä", kuiskasi Dale. "Ja sinä ammut varmasti yli."