Silloin Helen huomasi Royn ojentaneen pyssynsä.
"Voi, älkää!" huudahti hän.
Dalen huomautus ärsytti nähtävästi Royta. Hän otti pyssyn poskeltaan.
"Milt, minähän tätä pyssyä suuntaan. Kuinka voit seisoa siinä ja sanoa minun ampuvan yli? Minulla oli varma tähtäin siihen."
"Roy, et ole tottunut ampumaan myötämäkeen. Kiiruhda nyt, sillä se on huomannut meidät jo."
Roy ojensi pyssynsä ja otettuaan samanlaisen jyvän kuin äskenkin hän laukaisi. Hirvi seisoi kumminkin aivan liikkumatonna kuin kivestä veistetty patsas. Naaraat sitävastoin hypähtivät pelosta ja katselivat säikähtyneinä kaikille suunnille.
"Sanoinhan sen sinulle jo. Näin, että luotisi sattui mäntyyn puoli jalkaa sen lautasten yläpuolelle. Koeta jälleen ja tähtää sen jalkoihin."
Roy tähtäsi nyt nopeammasti ja vetäisi liipaisinta. Hirven jalan oikealta puolelta nouseva pölähdys ilmaisi, mihin Royn luoti nyt sattui. Yhdellä laukalla, joka näytti ihmeelliseltä, katosi hirvi metsään puiden ja pensasten taakse. Vaatimet seurasivat sitä.
"Koira vieköön!" huudahti Roy muuttuen punaiseksi kasvoiltaan, kun hän aukoi pyssynsä vipua. "En opi milloinkaan ampumaan myötämaahan, en totisesti!"
Hänen pahoitteleva anteeksipyyntönsä tytöille onnistumattomuutensa vuoksi pani Bon iloisesti nauramaan.