"Toivon, ettet nimittelisi itseäsi noin", Columbine sanoi ärtyisesti. "Et ole mikään pölkkyjalka. Vihaan sitä sanaakin."
"Niin teen minäkin. Puhuakseni totta, olen parempi. Jalkani on melko hyvä. Ellen loukkaa sitä enää, ei minusta milloinkaan tulekaan pölkkyjalkaa."
"Sinun pitää olla hyvin varovainen", Columbine sanoi vakavasti.
"Kyllä, mutta laiskoitteleminen tuntuu minusta niin vaikealta. Ajattelehan vain sitä, että minun pitää maata päivät pitkät toimetonna voimatta tehdä muuta kuin lukea. Sehän se juuri onkin minut lamaannuttanut. En olisi välittänyt tuskista, jos olisin voinut siitä muuten suoriutua… Columbine, olen muuttanut uuteen asuntooni."
"Mitä? Muuttanutko?" Columbine kysyi kalveten.
"Niin. Asun nyt omassa tuvassani vuoristossa. Se on suurenmoista! Tom Andrews, Bert ja metsästäjänne Wade laittoivat sen kuntoon minulle. Tuo Wade on varmasti kunnon mies. Ja kuinka taitava hän onkaan käsistään! Hän on ollut niin ystävällinen minulle. Hän kiintyi minuun ja, näin meidän kesken sanottuna, hän onnistui saamaan minut hieman iloisemmaksikin."
"Iloisemmaksiko? Wils, olitko sitten onneton?" Columbine kysyi suoraan.
"Melkein. Voidaanko oikeastaan muuta odottaakaan paimenelta, josta on tullut raajarikko ja joka on menettänyt tyttönsä?"
Columbine tunsi poskiansa polttavan ja hän käänsi katseensa Wilsonista vaunuihin. Siinä oli satuloita, huopapeitteitä ja muita samanlaisia paimenille tarpeellisia tavaroita, joita hakemaan hän nähtävästi oli tullut.
"Se oli kaksinkertainen onnettomuus", tyttö vastasi tyynesti. "Oli hyvin ikävää, että ne sattuivat samalla kertaa. Minusta tuntuu, että jos olisin paimen ja tuntisin sellaista jotakin tyttöä kohtaan, sanoisin sen hänelle."