Jackin viipyminen tuntui Columbinesta hauskalta ja hän olisi ollutkin hyvin iloinen, jos hän vain olisi saanut olla rauhassa lokakuun ensimmäiseen päivään asti, joka nyt näytti olevan uhkaavan lähellä. Kolmannen päivän illalla Jackin poistumisen jälkeen Columbine ratsasti jonnekin tärkeälle asialle. Koska ei Prontoa voitu vielä käyttää, hän ratsasti toisella mustangilla, jonka ohjaamisessa hänellä oli täysi työ. Palatessaan kotiin hän poikkesi syrjään tavalliselta tieltä, joka vei taloon Waden ja paimenten asuntojen ohi. Columbine ei ollut puhutellut ainoatakaan ystävistään tuon onnettoman Andrewsin taloon tekemänsä vierailun jälkeen. Hän melkein pelkäsi kohtaavansa Waden, jollainen tunne erosi suuresti hänen entisistä mielijohteistaan.
Ratsastaessaan pihalle talon nurkan takaa hän kohtasi Wilson Mooren, joka istui keveissä vaunuissa. Columbinen mustangi nousi pystyyn ja oli heittää hänet satulasta maahan. Mutta Columbine kuritti sitä kovasti tämän odottamattoman kohtauksen hämmästyttämänä ja suututtamana.
"Päivää, Columbine!" Wilson tervehti sitten kuin Columbine oli saanut mustangin tyyntymään. "Olet varmasti oppinut paljonkin hevosten käsittelystä sittenkuin poistuin täältä. Ihmettelen, kuka sinua on opettanut. Minä en voinut taivuttaa sinua milloinkaan lyömään muuliakaan."
Paimen sanoi nämä ihailevat sanansa huvitettuna ja hieman ivallisesti.
"Olen suunniltani!" Columbine selitti. "Senvuoksi en tiedäkään; mitä teen."
"Miksi olet suunniltasi?"
Columbine ei vastannut, vaan katsoi häntä suoraan silmiin. Moore oli vieläkin kalpea ja sairaan näköinen, vaikka hän olikin tervehtynyt heidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen.
"Etkö aio minulle vastatakaan?" Moore jatkoi.
"Kuinka voit nyt, Wils?"
"Melko hyvin, ollakseni tällainen pölkkyjalka virkaheitto paimen."