"Wils, ehkä hän teki niin", vanhus vastasi änkyttäen, "mutta hänellä on kirotun vähän ylpeilemisen aihetta raajarikkoisen miehen pieksämisestä."
"Isäntä, Jack oli juovuksissa", Moore sanoi heikosti. "Voimme ehkä antaa hänelle anteeksikin, että hän joutui suunniltaan. Hän kuuli minun hakkailevan Columbinea ja minä soimasin häntä niin pahasti kuin vain osasin."
"Vai niin!" Vanhus ei näyttänyt löytävän sanoja ja äkkiä hän kääntyi kohauttaen hartioitaan ja kävellä laahusti rakennukseen.
Waden kannattaessa toisesta ja Columbinen toisesta käsivarresta paimen nousi seisoalleen ja kiipesi hyvin vaivalloisesti vaunuihin. Hän koetti istuutua, mutta epäonnistui surullisesti.
"Vien hänet kotiin ja hoidan häntä", Wade sanoi. "Neiti Collie, olette järkytetty, mikä ei olekaan ihme, mutta rohkaiskaa nyt luontonne, sillä tässä olisi voinut käydä vielä pahemminkin. Menkää nyt huoneeseenne tyyntymään."
Moore hymyili hänelle heikosti. "Olen pahoillani", hän sanoi.
"Miksi?" Columbine kysyi.
"Senvuoksi, että olin niin kirotun onneton sattuessani kohtaamaan sinut ja saattaessani sinut tällaisiin vaikeuksiin. Tämä on minun syyni. Kunpa vain olisin voinut pitää suuni kiinni!"
"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan pahoillasi, että tapasit minut", Columbine sanoi katsoen häntä suoraan silmiin. "Olen päinvastoin iloinen. Mutta jos jalkasi loukkautui nyt pahemmin, en milloinkaan —"
"Älä sana sitä", Wilson keskeytti.