"Tahdon."
"Muista lupauksesi. Tunnen lupauksesi ennestään."
"Hyvästi sitten huomiseen. Minun on nyt pakko lähteä. Toivon sinun paranevan."
"Pysyn vuoteessani niin kauan kuin vain täällä käyt."
Columbine poistui melko äkkiä ja kun hän tuli pihalle, tuntui hänestä, etteivät kukkulat milloinkaan olleet olleet niin pehmeän ja uinailevan harmaat, niiden autius niin suloinen eikä taivas kuunaan niin kirkkaan sininen. Hänen päästäessään Prontoa irti metsästäjä tuli tuvasta Kane kintereillään.
"Neiti Collie, ellei teillä ole minnekään kiirettä, haen hevoseni ja ratsastan kotiin kanssanne", hän sanoi.
Columbine kiipesi satulaan ja antoi Pronton kävellä tielle, joka rupesi hitaasti laskeutumaan laaksoon päin. Tupa oli ollutkin paljon korkeammalla, kuin hän oli osannut ajatellakaan. Näköala oli suurenmoinen. Kaikki harmaat pyöreät kukkulat, joiden väri tähän aikaan päivästä oli sanomattoman kaunis, mustareunaiset toinen toistaan korkeammalla olevat harjanteet ja kaukaiset auringon kultaamat huiput näkyivät ihmeellisen selvästi tuoden villisti ja loistavasti esiin Coloradon luonnon, jota hän rakasti.
Wade sai hänet kiinni kukkulan juurella.
"Tyttöseni, pyydän teitä salaamaan sen Bellloundsilta, että hoidan Wilsiä", hän sanoi ystävälliseen taivuttavaan tapaansa.
"No olkoon. Mutta miksi en saisi kertoa sitä isälle? Hän ei olisi siitä milläänkään. Hän on tehnyt sellaista usein itsekin."