Columbine vaipui hitaasti satulasta ruohikkoon, purskahtaen kiihkeään itkuun. Nyyhkytykset tärisyttivät hänen jokaista jännettäänkin. Hänen surunsa näytti toivottomalta ja peloittavalta. Kuiva ruoho sai ottaa vastaan hänen kyyneleensä ja epäjohdonmukaiset sanansa.
Wadekin laskeutui satulastaan ja polvistuen hänen viereensä hän laski hiljaa kätensä tytön kohoileville hartioille, mutta ei puhunut sanaakaan. Vähitellen, sitten kuin tunteitten myrsky alkoi tyyntyä, hän kohotti tytön päätä.
"Tyttöseni, ei mikään ole milloinkaan niin pahaa kuin miltä se näyttää", hän sanoi ystävällisesti. "Nouskaa istuallenne ja antakaa minun lohduttaa teitä."
"Ah, Ben, jotakin hirmuista on tapahtunut", Columbine huudahti. "Minussa juuri. En tiedä, mitä se on, mutta se tappaa minut!"
"Mutta minä tiedän", Wade vastasi tytön pään vaipuessa hänen olkaansa vasten. "Neiti Collie, olen jo vanha mies, jolle tässä maailmassa on sattunut melkein vaikka mitä, mutta elän kuitenkin vielä ja koetan auttaa muitakin. Ei kukaan kuole niin helposti. Olettehan hieno ja voimakas tyttö, ja jokin ilmoittaa minulle, että olette luotu onnea varten. Tiedän miten asiat voivat muuttua. Kuunnelkaahan —"
"Mutta, Ben, ettehän te tiedä mitään minusta", Columbine nyyhkytti. "Olen sanonut teille vihaavani Jack Bellloundsia. Mutta minun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan. Hänen isänsä on kasvattanut minut lapsesta alkaen. Olen hänelle velkaa koko elämäni. Minulla ei ole ainoatakaan sukulaista, ei isää eikä äitiä! Kukaan ei rakasta minua minun itseni vuoksi!"
"Eikö kukaan rakasta teitä?" Wade toisti hyvin moittivasti ja vastustavasti. "Kummallista, miten ihmiset voivat pettää itseään. Tyttöseni, luulette vaikeuksianne liian suuriksi ja olette sitäpaitsi väärässäkin. Kaikkihan teitä rakastavat, Lem, Jim ja kaikki muutkin. Te kirkastatte koko sen kovan maailman, jossa he elävät. Ja tuo tulinen Jack raukkakin, hän rakastaa teitä niin suuresti kuin hän voi. Entä sitten vanhus? Ketään tytärtä ei voida rakastaa hellemmin… Ja minäkin rakastan teitä, tyttöseni, niin kovasti kuin olisitte oma lapseni. Minä sovin teille ystäväksi ja veljeksi, jollaisen tarpeessa olette. Voin olla teille melkein kuin äitikin jossakin suhteessa, jos vain sallitte."
Jokin yliluonnollinen voima tahi lumous sai Columbinen valtioihinsa lieventäen hänen peloittavaa avuttomuuden tunnettaan ja suruaan. Tuon miehen käsissä ja äänessä oli sellaista hellyyttä, että siitä vuoti häneen voimakasta ja kiihkeätä elämänhalua ja rohkeutta.
"Rakastatteko minua todellakin?" hän kuiskasi jollakin tavoin lohdutettuna ja tuntien, että Wade tarjosi hänelle juuri sellaista, jota hän oli kaivannut lapsuudessaan. "Haluatte siis olla kaikkea tuota minulle?"
"Kyllä, tyttöseni, ja kehoitan teitä panemaan minut koetukselle."