"Olen siis mielestäsi kaunis?" Columbine kysyi haaveillen, ajattelematta sitä ollenkaan.
Wilson naurahti ivallisesti.
"Tule lähemmäksi", hän sanoi vetäen hänet luokseen kömpelösti sidotulla kädellään.
Columbine polvistui peittäen kasvonsa molemmilla käsillään. Kumartuessaan eteenpäin hänen koko ruumiinsa vapisi ja hänen huuliltaan pääsi tukahdutettu ääni.
"No mutta, Collie!" Moore huudahti hämmästyneenä. "Taivas varjelkoon, älä itke! En tarkoittanut mitään. Tahdoin vain koskettaa käteesi."
"Kas tässä", Columbine vastasi haparoiden sokeasti, kunnes hän löysi Wilsonin käden. Toisen kätensä piti hän vielä silmillään. Hän tahtoi säilyttää salaisuutensa vielä hetkisen, peittää silmänsä ja riemuita tämän tilanteen kuvaamattomassa ilossa ja surullisuudessa, jollaista nainenkaan ei saa kokea kuin kerran elämässään.
"Mitä maailmassa tämä merkitseekään?" paimen huudahti huumautuneena. Hän tarttui lujemmin ojennettuun käteen. "Collie, käyttäydyt niin omituisesti… Et itkekään!… Näenkö unta, vai mitä tämä on? Kultaseni, katso minuun!"
Columbine otti käden silmiltään luopuen kokonaan vastustuksesta.
"Wilson, olen häpeissäni, suruissani ja äärettömän onnellinen", hän sanoi huohottaen.
"Miksi?"