"Menen hänen luokseen ja kerron sen hänelle", hän mumisi. "Hänellä on oikeus saada se tietää!… Sitten minun pitää sanoa hänelle jäähyväiset ikuisiksi ajoiksi!"
Wilsonille kertominen olisi suloista ja hänen luotaan poistuminen katkeraa. Epämääräiset mahdollisuudet kiusasivat häntä. Millaisen vaikutuksen hänen sanansa tekisivätkään? Kuinka katkeralta kaikki tuntuikaan! Hän ei voinut sanoa, mitä noissa molemmissa piilee, ennenkuin hän oli suoriutunut niistä. Tunnit venyivät pitkiksi, uni pakeni hänen silmistään, talon rauhallisuus muuttui myrskyksi ja arosusien surullinen ulina muistutti iloisesta tyttöajasta, joka oli nyt mennyttä.
Kun seuraavana päivänä tuo kauan odotettu tunti koitti, Columbine valitsi sellaisen hevosen, joka osasi juosta, ja hän ratsasti mutkaiseen laaksoon kuin vihuri. Mutta sen haavikon läheisyydessä, jossa Waden ystävällinen ääni oli antanut hänen salaisuudelleen elämän, hän sai kokea vastavaikutusta, joka pakotti hänet pysähtymään ja kiipeämään rinteelle hyvin hitaasti ja viivytellen.
Nähdessään tuvan viereen kiinni sidotun Waden hevosen Columbine onnistui hieman hillitsemään myrskyisiä tunteitaan. Metsästäjä oli varmaankin tuvassa ja niin ollen hänen ei olisikaan pakko heti ilmaista salaisuuttaan. Tämä ajatus joudutti hänen hitaita askeliaan. Ennen saapumista ovelle hän huusi tervehdykseksi.
"Collie, olet myöhästynyt", Wilson vastasi sekä iloisesti että moittivasti hänen astuessaan tupaan. Paimen makasi vuoteellaan ollen yksin koko huoneessa.
"Ah, missä Ben on?" Columbine huudahti.
"Hän oli kyllä täällä ja keitti ruokani. Odotimme, mutta sinua ei kuulunut. Päivällinen jäähtyi. Olin jo melkein varma, että olet tullut katumapäälle ja ettet tulisi ollenkaan, ja senvuoksi en voinut syödä… Wade sanoi kyllä tietävänsä sinun tulevan. Hän meni koirineen jonnekin… ja, ah, Collie, onko kaikki nyt hyvin?"
Columbine meni hänen vuoteensa viereen ja katsoi häneen sellaisin tuntein, kuin joku jättiläiskäsi olisi puristellut hänen sydäntään. Wilson oli terveemmän näköinen. Kasvot eivät olleet enää niin ajettuneet eivätkä punaiset, eikä silmissäkään sillä hetkellä ollut minkäänlaista tuskallista ilmettä, vaan ne olivat hellät, tummat ja kaunopuheliaat. Jos Columbine olisi saapunut avomielisine päätöksineen ja toivoineen keventää sydämensä, olisi hänen ollut hyvin vaikea vastustaa hänen silmiensä puhuvaa katsetta. Oliko hän nähnyt sen niissä ennenkin? Kuinka sokea hän oli ollutkaan?
"Olet luullakseni hieman parempi", hän sanoi onnellisena.
"Kyllä nyt, mutta minulla oli kova yö. En voinut nukkua, ennenkuin päivänkoitteessa. Wade herätti minut… Collie, olit kiltti, kun tulit. Olet niin ihmeellisen näköinen. En ole milloinkaan nähnyt kasvojesi hehkuvan noin. Ja silmäsi sitten — ah!"