"Niin, hän voi olla suuri lurjus", Belllounds sanoi miettiväisesti. "Mutta hänen laisensa miehet joutuvat tavallisesti aina lopulta kiikkiin, olivatpa he sitten miten viekkaita ja viisaita tahansa. Mikään ei ole luonnollisempaa… Oliko teillä jotakin riitaa Smithin kanssa?"
"Annoin hänelle tuon merkin erään toisen puolesta melko mitättömästä syystä. Mutta hän on vihoissaan minulle."
"No, siinä tapauksessa teidän ei pidä hakea riitaa. Koettakaa muodostaa White Slidesistä sellainen paikka, joka voi todistaa nimenne vääräksi. Mutta kaikissa tapauksissa, älkää ollenkaan empikö ryhtyä toimeen, jos satutte näkemään jotakin epäilyttävää maatilani läheisyydessä."
Vanhus poistui miettiväisesti jättäen metsästäjänkin syviin ajatuksiin.
"Hänelle on vihjattu, että tulen kertomaan hänelle joistakin White Slidesiä uhkaavista vaikeuksista", Wade mumisi itsekseen. "Ehkä asia onkin niin, vaikka en vielä siitä tiedäkään. Omituista, miten ihminen tulee juuri sanoneeksi sellaista, josta hänen ei pitäisi puhua mitään. Aioin jutella hänelle tuosta hämmästyttävästä Fox-nimisestä koirasta, ja näin se nyt kävikin."
Fox oli lauman viisain koira eikä siitä oltu välitetty ollenkaan, minkä seikan Wade luki itselleen suureksi viaksi. Sitten hän sattumalta tuli kiinnittäneeksi huomionsa siihen. Tarhan jossakin nurkassa oli reikä, josta pienemmät koirat voivat paeta, mutta jota Wade ei ollut löytänyt. Tarha oli kyllä täynnä pieniä kuoppia ja reikiä, joiden koko Waden mielestä ei sopinut muille kuin oraville piilopaikaksi.
Eräänä päivänä, kun metsästäjä toivottomana haki tätä salaperäistä pakopaikkaa, muudan hyvin pieni koira, jonka harmaanruskeat karvat olivat kiharat ja jonka tuuheat kulmakarvat melkein peittivät suuret kirkkaat silmät, tuli hänen luokseen heiluttaen häntäänsä.
"Tietäisitkö sinä jotakin siitä?" Wade kysyi. Hän oli tietysti huomannut tämänkin koiran, käyttämättä sitä vielä mihinkään. Tässä tilaisuudessa koira osoitti hänelle sellaista vilpitöntä ystävyyttä, että hän rupesi tarkastelemaan sitä lähemmin. Eläin ei ollut enää mikään nuori, ei sievä eikä puhdasverinenkään, mutta sen ymmärtäväisissä silmissä oli jotakin, joka hämmästytti häntä suuresti. "Olenkohan minä laiminlyönyt tässä jotakin? Mutta täällä on niin paljon kaikenlaisia koiria, joiden joukossa sinä näytät melkein kaikista mitättömimmältä. No, jos aikomuksesi on ilmoittaa minulle jotain, niin hae minulle reikä."
Wade alkoi nyt tutkia tarhaa toistamiseen. Se oli melkein hehtaarin suuruinen ja muutamissa paikoissa aidan paalut olivat hyvin likellä kallioita. Useammasti kuin kerran Wade polvistui katsomaan, oliko hän jo löytänyt reiän. Koira seurasi häntä katsoen häneen viisailla silmillään ja, kuten metsästäjästä tuntui, nauraen hänelle. Silmät näyttivät ainakin iloisilta ja niissä oli jonkunlainen anteeksipyytävä ilme. Hetkisen kuluttua, kun Wade saapui erääseen louhikkoon, koira pujahti erään liikkuvan kallion alle ja sitten puoleksi piilossa olevasta reiästä aidan toiselle puolelle. Se palasi heti samasta reiästä heiluttaen häntäänsä ja ollen sen näköinen, kuin se olisi tahtonut ilmoittaa, ettei reiästä kulkeminen tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia.
"Sinä vanha kettu!" Wade sanoi mielissään taputtaen koiraa. "Hait sen minulle, vai mitä? Hyvä koira! Nyt korjaamme reiän ja sitten saat tulla tupaan kanssani. Ristin sinut Foxiksi."