Tällä tavoin Fox esitteli itsensä Wadelle saaden tilaisuuden näyttää kuntoaan. Koska se ei ollut näyttänyt ollenkaan ajokoiralta, ei sitä oltu vietykään metsälle eikä siihen oltu kiinnitetty muutenkaan minkäänlaista huomiota. Lyhyen ajan kuluessa Fox osoittautui mitä viisaimmaksi koiraksi. Metsästäjä oli elänyt paljon koirien parissa ja oppinut näkemään, että kuta kauemmin niiden parissa oleskelee, sitä enemmän niitä voidaan ihmetellä ja rakastaa.
Fox vaati itsepäisesti, että sekin oli otettava muiden koirien mukaan metsälle. Uskaltamatta ihmetellä enää mitään Wade antoi sen tulla. Päivä sattui muodostumaan tavallista kovemmaksi koirille vanhojen jälkien, ristijälkien ja vaikean maaston vuoksi. Fox selvitteli muutamat sotkuiset jäljet, joista Sampson luopui ja joista ei Jimkään saanut tolkkua. Tämä ihastutti Wadea ja samana iltana hän koetti saada selville Andrewsilta, joka oli myynyt koiran Bellloundsille, jotakin Foxista. Tiedot supistuivat siihen, että Andrews luuli miehen, jolta hän oli saanut Foxin, varastaneen sen. Belllounds ei ollut kiinnittänyt siihen milloinkaan minkäänlaista huomiota. Wade piti Foxin mahdollisuudet omina tietoinaan, ja kunakin päivänä näytti koira jollakin tavoin, mihin se kykeni.
Ennen viikon loppua Wade kiintyi äärettömästi siihen, sillä hän ei ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin ihmeellistä koiraa. Fox piti metsästämisestä välittämättä ollenkaan, mitä se metsästi. Se tahtoi vain miellyttää isäntäänsä. Se haki sellaiset hevoset käsiinsä, jotka olivat piiloutuneet ja seisoivat hiljaa säästyäkseen löytämiseltä. Se seurasi karjan jälkiä, ajoi oravat puuhun ja haukkui metsälintuja sovittaen aina käytöksensä sen mukaan, millainen riista sillä kulloinkin oli edessään. Jos Wade vei sen hirven tahi antiloopin jäljille, se seurasi niitä erehtymättä pysyen metsästäjän näkyvissä haukkumatta ja vinkumatta ja erikoisemmatta innotta, kunnes se löysi riistan tahi kunnes Wade kutsui sen pois. Mutta silloin kun karhun ja ilveksen jäljet olivat kysymyksessä, sen villit vaistot heräsivät eikä se voinut hillitä itseään. Se haukkui hurjasti laukatessaan ja kun haukunta muuttui kimeäksi ja yhtämittaiseksi, Wade tiesi selvästi, että riista oli näkyvissä. Se tappeli karhun kanssa kuin vanha ja viisas koira ainakin tietäen selvästi, milloin sen oli hyökättävä ja milloin peräännyttävä. Sitten kuin puumat ja ilvekset olivat kiivenneet puuhun, se menetti paljon hurjuudestaan ja mielenkiinnostaan, koska ajo silloin oli lopussa. Sen arvokkain ominaisuus oli sellainen, että se pysyi kiinteästi niillä jäljillä, joille se oli usutettu. Wade uskoi varmasti, että jos Fox viedään kaniinin jäljille, se seuraa niitä, vaikka karhu tahi puuma kulkisikin kaniinin jälkien yli. Kummallisinta kaikista oli, ettei Fox milloinkaan varastanut palastakaan lihaa, ja vieläkin merkillisempää, ettei se sallinut muidenkaan koirien varastaa.
Metsästäjästä tuntui ajatellessaan White Slidesin tulevia tapahtumia, että Fox ja Kane tulevat niissä näyttelemään tärkeintä osaa.
Muutamana erikoisena aamuna joitakin päiviä ennen lokakuun ensimmäistä, joka oli syöpynyt peruuttamattomasti Waden mieleen, hän lähti Mooren tuvalta taluttaen kuormahevosta. Hän oli jättänyt muut koirat kotiin, paitsi Foxia, joka seurasi häntä.
"Wade, minun tekee mieleni hirvenpaistia", vanha Belllounds oli sanonut edellisenä päivänä. "Mikään ei vedä sille vertoja ja lapsuudessani oli se pääravintoni. Mainitsin teille siitä jo viikko sitten. Näillä seuduilla on paljon hirviä. Kuulin uroshirven äänen auringon noustessa tänään. Toivoin silloin olevani nuori jälleen… Menkää nyt toimittamaan minulle hirvenpaistia."
"Viime aikoina en ole nähnyt niitä lainkaan", Wade oli vastannut ilmaisematta kuitenkaan, että hän oli vasiten karttanut sellaista tilaisuutta. Todellisuus oli sellainen, että Wade ihaili ja rakasti hirviä enemmän kuin muuta sarvipäistä riistaa. Hänen mieltymyksensä niihin oli niin omituinen, että hän oli ollut nälissään monta kertaa, vaikka noita suuria elukoita oli ollutkin paljon hänen asuntonsa läheisyydessä.
Hänen kiivetessään kellastunutta ruohoista rinnettä kiertääkseen laakson hänen mielensä ei ollut ollenkaan kohdistunut käsillä olevaan työhön, vaan Wilson Mooreen, joka oli kiintynyt tietämättään häneen niin lujasti kuin poika, jonka luottamus isäänsä on horjumaton. Raajarikkoinen paimen ei luopunut toivostaan, vaan pysyi siinä kiinni iloisesti ja kiitollisesti, totteli ja kärsi niin kärsivällisesti, että sitä oli oikein hauska katsella. Hänen loukkaantuneessa jalassaan ei näkynyt paranemisen merkkiäkään. Se huolestutti Wadea paljon enemmän kuin Moorea. Paimen ajatteli vain lokakuun ensimmäistä päivää ja silloin mahdollisesti sattuvia hirveitä tapahtumia. Hän ei kyllä puhunut siitä muulloin kuin kuumehoureissaan, mutta Wade tiesi kumminkin selvästi, miten hän rukoili, toivoi ja odotti hiljaisuudessa. Omituista, kuinka hän luotti Wadeen, että Wade voi estää Columbinen avioliiton aiheuttaman onnettomuuden! Tällainen luottamus tuntui Wadesta tutulta, kun hän muisteli menneitä tapahtumia. Ellei hän olisi odottanut sellaista, hän ei olisi sitä vaatinutkaan.
Hän ei ollut pariinkymmeneen vuoteen saanut sellaista onnea osakseen, kuin mistä hän nyt sai nauttia salaisesti, saadessaan elää Columbine Bellloundsin läheisyydessä ja todeta joka ainoa päivä, kuinka uskollinen tyttö oli omalle minälleen ja kuinka suuresti hän oli sen naisen näköinen, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin rakkaudesta ja jolle hän oli tehnyt vääryyttä. Columbine oli hänen tyttärensä ja Wade näki hänessä itsensä. Ja Columbinekin, tuntien suurta vetovoimaa häneen ja luottaen ja turvautuen häneen, oli ruvennut rakastamaan häntä. Tämä oli kauniin ja peloittavin tapaus Waden elämässä, kaunis senvuoksi, että se toi takaisin hänen menneisyytensä, hänen lapsuutensa ja nuo synkät vuodet suoden hänelle tämän äkkinäisen muutoksen, jossa hän eli omistusoikeutensa suoman ilon vallassa, ja peloittava senvuoksi, että Columbine oli onneton, koska Columbine oli kunnian ja velvollisuuden kahlehtima, koska tuho odotti Columbinea ja koska Wade alkoi epämääräisesti aavistaa jotakin hirveää tapahtumaa. Tämä onnettomuus näytti kyllä vielä olevan kaukana kuin taivaanrannalla oleva pilvi, mutta se oli kuitenkin olemassa. Wade oli jo kauan aikaa sitten huomannut, miten hyödytöntä hänen oli vastustaa sairaalloisia näkyjään. Mutta hän turvautui toivoon, elämän uskoon, hyveen voittoon ja pahan tappioon. Tuhannet todistukset olivat vahvistaneet tätä hänen luottamustaan.
Columbine Bellloundsin kohtalo peloitti Wadea aiheuttaen hänelle suunnattomia tuskia. Mutta siitäkin huolimatta hänellä oli omat kummalliset aavistuksensa, että lopussa kaikki sittenkin kääntyy Columbinelle hyväksi. Sellaiseen luottaminen nyt, kun vaikeudet alkoivat uhata hänen omaa tytärtään, tuntui sittenkin tyhmältä ja jonkunlaiselta leikittelemiseltä kohtalon kanssa.