"Minusta alkaa näyttää melkein siltä, etten voi antaa hänen mennä naimisiin Möly-Jackin kanssa", Wade puhui itsekseen ratsastaessaan ruohoista polkua. "Alussa, kun huomasin miten voimakas hänen velvollisuudentuntonsa ja uskollisuutensa ovat, en ollut sitä kovinkaan vastaan, mutta nyt alan jo olla toista mieltä. Ajatelkaamme nyt tytön rakkautta raajarikkoista poikaa kohtaan ja pojan rakkautta häneen. Hyvä Jumala, he ovat vielä niin nuoria, elämä on niin kuumaa ja rakkaus niin suloista! En senkäänvuoksi voi sallia, että hän menee naimisiin Jackin kanssa. Mutta sitten toiselta puolen minun pitää kiinnittää huomioni vanhuksen luottamukseen, jota vanhus osoittaa pojalleen, ja uskoon, johon Columbine turvaa ajatellessaan itseään ja elämää. Minäkin uskon siihen. Vuosien kuluessa olen oppinut näkemään, että ilkeimmätkin miehet voivat muuttua… En ole milloinkaan keskustellut tämän Möly-Jackin kanssa. Olen tietysti ennakkoluuloinen ottaessani huomioon sen, millaisessa paikassa hänet näin Denverissä ollessani… Ennenkuin menen pitemmälle, minun on paras puhutella Bellloundsin poikaa nähdäkseni, millainen hän on."
Wadelle oli luonteenomaista, että hänen yksinpuhelunsa tavallisesti lopettivat hänen syvälliset mietelmänsä. Tämä johtui aina siitä päätöksestä, jonka hän kulloinkin teki, ja käsillä olevasta työstä, nyt tämän kiipeämisen tarkoituksesta.
Hän sivuutti penkereen penkereen jälkeen ja kuta korkeammalle hän pääsi, sitä tiheämmiksi kävivät haavikot ja sitä rehevämmäksi ruoho. Hetkisen kuluttua hän näki edessään tumman kuusikkorinteen, jonka reuna näytti mustalta vallilta. Hän saapui tuoksuvaan metsään, jossa ei oksan risahduskaan eikä mikään ääni häirinnyt hiljaisuutta. Hevosen kaviot eivät tehneet minkäänlaisia jälkiä pehmeään neulasten peittämään maahan ja niiden kapsekin oli melkein kuulumaton.
Wade kääntyi vasemmalle karttaen louhikkoisia rapautuneen kallion muodostamia solia ja tuulen kaatamia puita ja koettaen päästä helpointa tietä kauempaa näkyvän vuoren laelle. Tämä metsä oli hänelle aivan outo. Sen muodostivat niin tiheässä kasvavat keskipituiset kuuset, että hänen oli oltava hyvin varovainen voidakseen olla loukkaantumatta kuiviin oksiin. Fox juoksi edellä pysähtyen silloin tällöin katsomaan isäntäänsä kuin saadakseen määräyksiä.
Edessä olevan tummanviheriän hämärän kirkastuminen ilmoitti metsästäjälle, että hän lähestyi jotakin laajaa metsäaukiota tahi avonaista paikkaa, johon aurinko sopi esteettömästi paistamaan. Se osoittautui suureksi suoperäiseksi laaksoksi, joka oli muutamien hehtaarien suuruinen ja sijaitsi viimeisen metsäisen rinteen juurella. Fox nosti kuononsa ilmaan ja pysähtyi.
"Mitä nyt vainuat, Fox vanhukseni?" Wade kysyi hiljaa katsoen etäisyyteen. Tuuli oli hänelle siihen nähden epäedullinen, ettei hän voinut lähestyä riistaa tulematta huomatuksi. Fox heilutti lyhyttä häntäänsä katsoen häneen viisain silmin. Wade jatkoi matkaansa varovaisesti. Laaksossa kasvoi pitkää märkää ruohoa ja sanajalkoja. Siellä täällä oli joku sammaltunut melkein piilossa oleva lähde, joiden läheisyydessä kasvoi muutamia surkastuneita tammia. Waden hevonen vajosi polviaan myöten suohon, jonka toisessa vetisessä laidassa oli tuoreita jälkiä.
"Hirviä ne sittenkin olivat", Wade sanoi laskeuduttuaan satulasta. "Kuulivat meidän tulevan. Fox, lähdehän nyt seuraamaan näitä jälkiä, mutta älä pidä kiirettä."
Ottaen pyssyn valmiiksi kouraansa Wade alkoi kiivetä kukkulalle jalkaisin taluttaen hevostaan. Vanhalla hirvenpolulla oli tuoreitakin jälkiä. Fox sovitti kulkunsa metsästäjän askeleiden mukaan. Polku oli jyrkkä ja vei tiheän metsän läpi. Silloin tällöin, kun Wade pysähtyi hengähtämään ja kuuntelemaan, hän kuuli kuivien oksien ritinää kaukaa edestään. Vihdoin hän pääsi vuorenlaelle, laajalle ja avonaiselle, jonka toisella puolella suoraan edessä oli synkkä metsä ja oikealla paljas kulovalkean polttama aukeama. Fox murisi ja yritti hyökätä eteenpäin. Silloin muutamassa metsäaukeamassa Wade huomasi suuren uroshirven, joka oli pysähtynyt tarkastelemaan heitä. Se oli harmaa vanha hirvas, jonka sarvet olivat katkenneet. Wade ei yrittänytkään ampua ja hetkisen kuluttua poistui hirvi näkyvistä.
"Liian vanha ja sitkeä, Fox", metsästäjä selitti levottomalle koiralle. Mutta ehkä Wade säästi sen hengen muistakin syistä.
Wade nousi jälleen satulaan ja kiinnitti huomionsa palaneeseen seutuun. Se oli hirveän näköinen mustunut täplä viheriöiden vuorten välissä. Alalaidasta alkoi leveä sola ja ylempänä oli toinen puuton rinne. Maa oli täynnä hiiltyneitä runkoja, puita, jotka olivat ensin palaneet ja sitten kaatuneet. Siellä ja täällä oli korkeita suoria runkoja, joita tuuli ei ollut saanut vielä kumoon. Solassa oli melkoinen ala sellaista metsää, jossa kaikki puut olivat kuivuneet, mutta eivät olleet vielä kaatuneet, muodostaen surullisen näyn. Taempana ja kaukana vasemmalla oli kuusikossa aukeita harjanteita, joilla kasvoi seetrejä, ja sitten alkoi taasen tuo sama tumma keihäspäinen metsä viekoitellen katseen vuorten muodostamaan loppumattomaan purppuranväriseen panoraamaan.