Ruoho muuttui paksuksi ja reheväksi, ja sitä oli juuri äsken jyrsitty. Hirvet olivat kulkeneet puron reunaa tänään. Siellä oli paljon aivan lehmän jälkien näköisiä jälkiä, ainoastaan pienempiä, syvempiä ja soikeampia, paikkoja, joissa hirvet olivat maanneet, ja mulloksia, joita uroshirvet olivat kuopineet raskailla kavioillaan.
Fox seurasi lauman jälkiä korkeammalle maalle, jossa ne nähtävästi olivat poikenneet metsään. Wade sitoi sinne hevosensa ja kuiskaten koiralle hän alkoi hiipiä kuusikon läpi. Hän saapui aukean palkan laitaan varoen kuitenkin näyttäytymästä ja huomasi edessään metsäisen kuopan, ruohoisen ja vetisen. Kierrettyään paremmalle paikalle hän heti näki, miksi Fox oli äkkiä pysähtynyt jännittyneenä ja harjakset pystyssä. Hirvilauma oli kerääntynyt yhteen seuraavalle rinteelle tuskin sadankaan metrin päähän. Eläimet olivat kuulleet ja vainunneet hänet, mutta eivät näyttäneet pelästyneiltä, vaan katsoivat taakseen pysähdyttyään. Metsästäjä näki heti, että siinä oli melkein pari tusinaa, enimmäkseen naaraita. Muudan suurenmoinen uros, jolla oli suuret leveät sarvet, musta pää ja hartiat ja harmaat kyljet, erosi joukosta seisoen hetkisen pää pystyssä paikoillaan koskemattoman luonnon loistavana tunnuskuvana. Sitten se katosi metsään siirtäen sarvillaan äänettömästi syrjään viheriät oksat. Muutkin lähtivät liikkeelle. Wade kohotti pyssynsä tähdäten urokseen, mutta antoikin sen sitten mennä. Sitten hän huomasi toisen ja kolmannenkin. Hän tähtäsi viimein vastahakoisesti ja pakosta ja veti liipaisinta. Suurireikäinen Henry paukahti hiljaisuudessa ja Fox lähti laukkaamaan innokkaasti haukkuen. Savun haihduttua Wade ei enää nähnyt vastakkaisella rinteellä muuta kuin yhden ainoan kaatuneen hirven.
Hän palasi hevostensa luo ja toi ne sinne, missä Fox istui kaatuneella riistalla.
"Niin, Fox, tuo uros ei hirnu enää milloinkaan auringon noustessa", Wade sanoi. "Omituista, miksi meidät on luotu sellaisiksi, että meidän pitää syödä lihaa. Muussa tapauksessa en siitä ollenkaan välittäisi."
Hän nylki ja paloitteli hirven ottaen niin paljon lihaa mukaansa kuin hevonen vain jaksoi kantaa ja ripustaen loput niin korkealle puihin, etteivät arosudet voineet ulottua niihin. Nousten jälleen satulaan hän kiipesi harjanteelle ja sitten rinteelle, joka rupesi viettämään länttä kohti. Alempana olevassa seudussa oli hän metsästellyt ennenkin useasti. Hän tiesi tämän tien kotiin olevan pitemmän, mutta helpomman miehelle ja hevoselle. Hänen kuormahevosensa kulku oli hyvin vaikeaa joka tapauksessa ja Wade pysähtyikin silloin tällöin kokonaan lepuuttaakseen sitä. Vihdoin hän pääsi tielle, jonka hän oli itse raivannut, ja rupesi nyt seuraamaan sitä. Se vei pois kuopasta palaneen ja kuoppaisen maan poikki metsäiselle rinteelle ja sitten ruohoiselle ja haapaiselle ylängölle. Muudan haavikko, jossa hän oli levännyt ennen, jatkui länttä kohti eikä jostakin kummallisesta syystä ollut kärsinyt ollenkaan pakkasesta. Kaikki lehdet olivat vielä jäljellä, muutamat olivat säilyttäneet viheriän värinsä, mutta useimmat näyttivät kullankeltaisilta sinistä taivasta vasten. Haavikko oli suuri vähitellen aleneva keltaisen ruohon reunustama saareke, jossa kasvoi niin paljon purppuranvärisiä astereita, ettei Wade ollut nähnyt niitä milloinkaan niin paljon kukkia rakastavan elämänsä aikana. Hän laskeutui satulasta ja istuutui nojautuen muutamaan haapaan. Hevoset eivät säälineet ollenkaan kauniita kukkia, vaan ahmivat niitä suuhunsa.
Luonto oli tuhlannut tässä antimiaan. Haapojen rungot olivat vaalean viheriät ja ylempänä oli tuo lepattava ja värähtelevä keltaisen viheriä vuodekatos ja maassa taasen astereita niin tiheässä kuin taivaalla tähtiä, kukkia, jotta heiluivat, nyökkäsivät ja taipuivat heikossakin syystuulessa muodostaen liljan, lavendelin, violetin ja purppuranvärisiä läikkiä.
Wade viipyi paikoillaan nauttien joka huokosellaan. Tämä oli muudan noista hetkistä, jotka kaunistivat hänen yksinäisiä matkojaan. Paljas katseleminen riitti. Hän olisi mielellään siirtänyt syrjään kaikki itsekkäät ajatukset omasta minästään, muista ja elämästä, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta täällä tyynnyttyään ensimmäisestä humauksestaan, missä kukkien ja ruohon tuoksu täytti ilman ja missä kullanvärinen katos suojeli purppuraa, hän alkoi ajatella, miten kaunis maailma sentään on, miten luonto säästää harvinaisimmat lahjansa niille, jotka rakastavat sitä enimmän, ja miten yksistään niidenkin vuoksi kannattaa elää. Hänen mietteensä muuttuivat surullisiksi hänen muistaessaan, miten tämä kauneus on lyhytaikaista, miten kaikki kulta häviää pian ja miten asterit, nuo vaaleat, kauniit ja purppuraiset, muuttuvat kohta ihanan unen kaltaisiksi, joka on ollutta ja mennyttä.
Lopuksi seurasi se siunauksellinen ajatus, että pakkasen ja talven on jälleen alistuttava auringolle, ja kevät, kesä ja syksy palaavat kukin kukkineen alituisesti vaihtelevassa järjestyksessä, joka on niin suloinen ja lupaava. Haavan lehdet lepattavat taasen, ruoho huojuu tuulessa ja asterit kukkivat kohottaen tähdenmuotoisia teriöitään taivasta kohti tulevana syksynä ja joka vuosi niin kauan kuin aurinko lämmittää maailmaa.
Vain ihminen jää joskus pois rakastamiltaan metsästysmailta.