Metsästäjän ääni, hänen ulkomuotonsa ja hänen läsnäolonsa aiheuttama kummallinen lumous näyttivät nyt ensimmäisen kerran vetävän nuoren Bellloundsin huomion puoleensa.
"Isä sanoo, ettei minulla ole kestävyyttä, ja kiroilee minulle", Belllounds vastasi. "Mutta voin vaikka vannoa, että oppisin teiltä."
"Varmasti! Miksi ette voi kiintyä mihinkään?"
"En tiedä. Olen ollut yhtä innostunut työhön kuin ratsastamiseenkin. Ratsastaminen on luonnon vaatimaa, mutta ellen onnistu jossakin työssä, rupean vihaamaan sitä."
"Vai niin! Sellainen ei kelpaa. Teidän ei pidä vihata työtä. Kova työ muodostaa juuri ihmisessä sen, josta te pidätte, mutta jota te ette ymmärrä. Ajatellesssani mennyttä elämääni — ja sallikaa minun sanoa, nuorimies, että se on ollut tavallista vaikeampi — muistan siitä parhaiten ja mieluimmin sellaiset kovat työt, joita tehdessäni olen kovasti hikoillut."
Wade lämpeni puhuessaan koettaessaan kylvää hyviä siemeniä Bellloundsin mieleen, mutta huomasikin vaivansa turhiksi. Belllounds ei näyttänyt ollenkaan tarkkaavaiselta. Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne, ja nyt hän tarkasteli Waden pyssyä.
"Vanha Henry, neljäkymmentäneljä", hän sanoi. "Isällä on myös tällainen vanha neulakivääri. Sanokaa, saanko tulla metsästämään kanssanne?"
"Olen iloinen saadessani teidät toverikseni. Osaatteko käyttää pyssyä?"
"Ammuin melko hyvin ennen menoani Denveriin", hän vastasi. "En ole koettanutkaan nyt tultuani kotiin… Ehkä annatte minun ampua tuohon paaluun." Seisoessaan siinä ovella hän viittasi muutamaan korkeaan aitauksen portilla olevaan kiinnityspaaluun.
Aitauksessa oli hevosia ja sen takana olevalla laitumella karjaa, jotka voivat ehkä joutua vaaraan sellaisesta laukauksesta. Wade huomasi nuorukaisen olevan tosissaan ja näki hänen haluavan täyttää aikeensa. Ehdotus ei näyttänyt herättävän hänessä minkäänlaisia arveluita.