"Kiitän, isäntä. Tulen varmasti."
Vanhus palasi nyt takaisin rakennukseen.
"Wade, käyttäydyitte kunnon miehen tavalla!" Jack huudahti kiitollisena. "Näitte nyt, miten äkkiä isä voi suuttua minulle. Lyön vaikka vetoa, että hän luuli minun joutuneen riitaan jonkun paimenen kanssa."
"Hän on tullut vanhaksi ja äreäksi", Wade vastasi. "Teidän pitää ilahduttaa häntä, sillä hän ei tule olemaan täällä enää pitkää aikaa."
Belllounds vastasi tähän vihjaukseen synkkenevin katsein näyttäen tietävän sen. Hänen silmissään oli hellä ja katuvainen ilme. Tunteet näyttivät kuohahtavan hänessä helposti, mutta haihtuvan taasen yhtä nopeasti. Wade sai nyt sattumalta tarkastella häntä. Hän punnitsi pojan mielialoja viivytellessään päätöksen tekemistä.
"Jack, onko kukaan kertonut teille, että Wils Moore on pahasti loukkaantunut?" hän kysyi äkkiä.
"Onko hän?" Jack vastasi ja hänen kasvonsa ja äänensä muuttuivat äkkiä. "Kuinka pahasti?"
"Hänestä tulee raajarikko koko loppuiäkseen", Wade vastasi vakavasti lopettaen työnsä katsoakseen Bellloundsiin. Seuraavat hetket muodostuivat kohtalokkaiksi nuorukaiselle.
"Hänestä tulee siis pölkkyjalka!… Nyt hän ei enää voi komennella paimenia eikä ratsastaa tuolla valkoisella mustangilla!" Hänen kasvojensa hellempi ja arempi ilme, joka teki ne melko kauniiksi, muuttui sellaiseksi ilkeydeksi, ettei Wadekaan voinut sitä määritellä, koska se ei ilmaissut ivaa eikä iloa, eikä kilpailijaansa kohdanneen onnettomuuden aiheuttamaa tyytyväisyyttä. Se oli veren syöksymistä poskiin ja silmiin, jonkunlaista polttavaa muutosta, joka jollakin tavoin ilmaisi Wadelle miehen levottoman ja itsekkään luonteen. Oli melkein varmaa, että Belllounds oli syyntakeeton. Nyt oli todistettava vain se, ansaitsiko hän ollenkaan sääliä.
"Belllounds, teitte oikein konnantyön hyökätessänne Mooren kimppuun", Wade sanoi harkitusti.