Lokakuun ensimmäisenä päivänä olivat työt pysähdyksissä White Slidesin kartanossa. Päivä sattui olemaan hyvin kaunis auringon valaessa kultiaan ja meripihkojaan ruohoisille rinteille. Purppuran väriset selänteet siinsivät kaukaa uhkaavasti.
Wade oli poistunut Wilson Mooren majasta ja hänen korvansa olivat soineet raajarikkoisen pojan puheista suuresta vaarasta.
Fox loi isäntäänsä tavattoman viisaan katseen. Tänään ei siis metsästetäkään puumia eikä hirviä. Jotakin oli tulossa. Ja Fox, koska se oli etuoikeuksia nauttiva koira, näytti mielenkiintonsa ja ihmettelynsä.
Ennen puoltapäivää pysähtyivät maatilan kartanolle vaahtoisten hevosten vetämät vaunut. Paitsi ajajaa, oli niissä pari naista, joita Belllounds tervehti sukulaisinaan, ja muudan tuntematon kalpea mies, jonka puvusta voitiin päättää, että hän oli pappi.
"No, hyvät vieraat, tulkaahan nyt toki huoneihin", sanoi Belllounds toivottaen heidät sydämellisesti tervetulleiksi.
Wade näytti ajajalle, mihin hän saa kiinnittää hevosensa. Omituista kyllä ei ainoatakaan paimenta ollut näkyvissä, ja karjanomistaja oli huomannut tämän velvollisuuden laiminlyönnin. Wade olisi voinut ilmoittaa hänelle, missä ne olivat.
Suuren arkihuoneen ovi oli auki ja sieltä kuului puhetta ja naurua. Wade, joka oli palannut paikoilleen kuistin päähän, kuunteli samalla kun hän terävin katsein tarkasteli tuville vievää tietä. Kuinka syvissä ajatuksissa hän lienee ollutkaan, kun hän ei kuullut Columbinen askeleita takaansa.
"Hyvää huomenta, Ben", hän sanoi.
Wade pyörähti niin äkkiä kuin sisäinen kiivaus olisi määrännyt hänen liikkeensä.
"Hyvää huomenta, tyttöseni", hän vastasi. "Olette todellakin yhtä suloinen tänään kuin kukka, jonka mukaan olette saanut nimenne."