"Tietysti pidän hänestä. Hänhän on ollut minulle melkein kuin veli."
"No niin. Oletko aivan varma siitä, ettet pidä hänestä muulla tavoin, kun otetaan huomioon sekin mitä on tulossa?"
"Olen!" Columbine vastasi polttavin poskin.
"Minua ilahduttaa se. Wilsonin poistuminen tahi jääminen on kuitenkin melkein samantekevää. Jos hän vain haluaa, hän saa ruveta pitämään huolta koirista."
Sinä iltana Columbine meni varhain kodikkaaseen, hänen itsensä kalustamaan huopapeitteillä eristettyyn pieneen pesäseensä. Sitä valaisi pieni seinään hakattu nelisnurkkainen ikkuna, josta öisin tupruutteli lunta hänen vuoteelleen. Hän piti tästä pienestä eristetystä pakopaikastaan. Tänä yönä se oli kylmä, ensimmäisen kerran tämän syksyn kuluessa, eikä palava lamppu, vaikka se valaisikin huoneen, lämmittänyt sitä juuri ollenkaan. Nurkassa oli kyllä kivinen takka, mutta kun hän ei ollut muistanut tuoda puita, hän ei voinut sytyttää valkeaa.
Hän riisuutui senvuoksi, puhalsi lampun sammuksiin ja meni vuoteeseensa.
Hän lämpeni pian ja pienessä huoneessa vallitseva pimeys rauhoitti hänen hermojaan, vaikka hän tunsikin, ettei hän saisi unta pitkiin aikoihin. Hän halusi miettiä, hän ei voinut sille mitään, ja hän koetti järjestää sinne tänne liitäviä ajatuksiaan, jotka pyörivät enimmäkseen vain Wilson Mooressa huomattavalla ja kokonaan käsittämättömällä tavalla. Hän yritti kohdistaa ne muualle, mutta turhaan. Wilson oli vain lähestyvinään häntä harjannetta pitkin valkoisella mustangillaan vihaisesti ja halveksivasti ja huutavinaan omituisesti ja tarkoituksellisesti: "Columbine!" Tällaiset ajatukset ja muistot Wilsonin katkerasta hymystä, hänen alistuvaisuudestaan ja ivallisesta mustasukkaisuudestaan kiusasivat häntä. Wilson ei antanut kartoittaa itseään, vaan hänen kuvansa syöpyi Columbinen mieleen lujemmin vanhuksen suoran kehumisen perusteella.
"Ei, minä en saa ajatella häntä," hän kuiskasi, "sillä minähän menen piakkoin naimisiin… Naimisiinko?"
Tämä sana kohdisti hänen ajatuksensa muualle, ja äskeisen miellyttävän tunteen asemesta häntä värisytti. Hän rupesi miettimään asiaa.
"Niin, se on totta, että menen naimisiin, koska minun on pakko", hän sanoi melkein ääneen, "ja koska en voi muuta. Minun pitäisi suostua siihen mielelläni isän vuoksi, mutta en voi, en mitenkään!"