Hän halusi mieluimmin olla hyvä, tasapuolinen, rakastava, auttavainen ja kiitollinen kodista ja siitä hellästä myötätunnosta, jota hänelle, nimettömälle löytölapselle oli osoitettu. Bill Belllounds ei ollut ollut ollenkaan velvollinen ottamaan luokseen ja hoitamaan vierasta lasta, mutta hän oli tehnyt sen senvuoksi, että hän oli hyvä ja jalo. Vanhusta saatiin kiittää monesta muustakin jalomielisestä teosta. Columbinella ei ollut mikään kiittämätön luonne. Hän halusi maksaa velkansa, vaikka maksun suuruus alkoikin nyt vasta selvitä hänelle. "Se tulee muuttamaan koko elämäni", hän kuiskasi kauhuissaan. Mutta miten? Columbine mietti. Hänen täytyi ruveta ajattelemaan tuon muutoksen jokaista erikoiskohtaa. Hän ei ollut milloinkaan saanut nauttia äidin opetuksista. Ne muutamat naiset, jotka olivat silloin tällöin oleskelleet Bellloundsin kodissa, olivat olleet töykeitä ja poistuneet, ennenkuin hän oli ennättänyt hyötyä heidän avustaan suurestikaan. Kouluaikakaan Denverissä ei ollut muuttanut hänen lapsenmieltään, mitä naisen vakavampaan kutsumukseen tulee.

"Jos minusta tulee hänen vaimonsa", hän jatkoi, "pitää minun olla hänen luonaan, minun on luovuttava tästä pienestä huoneestani, en saa milloinkaan enää olla yksikseni, en voi olla vapaa enkä onnellinenkaan."

Saatuaan luetelluksi nämä erikoiskohdat hän lopetti. Todetessaan kaiken häntä värisytti ja samalla heräsi hänessä tiedottoman vastustuksen henkikin.

Arosudet ulvoivat villisti, kimakasti, mutta samalla suloisestikin.

Niiden äänet rauhoittivat hänen huolien rasittamaa särkevää päätään ja tuudittivat hänet uneen muistuttaen häntä kullan ja purppuran värisestä auringonlaskusta, salviarinteistä, yksinäisistä kukkuloista ja tuosta milloinkaan muuttumattomasta kauneudesta. Hän ajatteli unisesti, että hän huomenna pyytää Wilsonia säästämään muutamien arosusien hengen, koska hän pitää niistä niin kovasti.

Bill Belllounds oli asettunut asumaan Middle Parkiin vuonna 1860. Seutu oli silloin ollut koskematonta saloa, ute-intiaanien aluetta, joka muodosti kuin luonnollisen paratiisin hirville, kauriille, antiloopeille ja puhveleille. Lukemattomat karhut elivät vuoristossa, tuolla tämän aaltoilevan laaksomaan rajoilla, jonka joku ennen muinoin oli nimittänyt Middle Parkiksi.

Suurin osa tästä tasaisesta maasta oli aavikkoa jossa kasvoi runsaasti villiä ruohoa ja kukkia. Belllounds oli karjankasvattaja ja hän ymmärsi heti tämän seudun mahdollisuudet. Senvuoksi hän koettikin päästä utien päällikön Piahin ystäväksi. Tämä jalo punanahka olikin hyvin suosiollinen valkoisille uudisasukkaille ja hänen heimonsakin antoi näiden heidän vuoristonsa anastajien olla rauhassa näiden vaikeiden aikojen kuluessa.

Vuonna 1868 Belllounds koetti taivuttaa uteja luopumaan koko Middle Parkista. Vuorten rinteillä kasvoi kaunista metsää, ja kultaa ja hopeaa löydettiin monesta paikasta. Luonto oli juuri sellaista, joka vetää kullankaivajia, karjanjalostajia ja metsätyömiehiä puoleensa. Kesät olivat kuitenkin liian lyhyet viljan kasvattamiselle, jota kylmät yötkin haittasivat, ja senvuoksi edistyikin Middle Parkin asuttaminen hyvin hitaasti.

Niiden vuosien kuluessa, jolloin utit poistuivat sieltä, Bill Belllounds perusti useita karjakartanolta ja osti muutamia. White Slidesin tila oli noin parikymmenen peninkulman päässä Middle Parkista, sijaiten muutaman päälaakson sivuhaarassa. Sen perustaminen oli myöhempien vuosien työtä ja Belllounds asui siellä, koska seudut olivat sielläpäin koskemattomampia. Kuta vanhemmaksi karjanomistaja tuli, sitä enemmän hän näytti pitävän yksinäisyydestä, johon hän oli tottunut nuoruutensa päivinä. Tähän aikaan, jolloin hänen poikansa piti palata White Slidesiin, Bellloundsilla oli paljon karjaa ja maata, mutta hän tunnusti suoraan, ettei hän ollut säästänyt rahaa ja tuskinpa milloinkaan tulisi säästämäänkään. Hänen kätensä oli aina avoinna kaikille ihmisille eikä hän milloinkaan muistellut antamaansa lainaa. Hän luotti jokaiseen. Hänen olikin tapana kehua, ettei ainoakaan valkoinen eikä punainen mies ollut milloinkaan pettänyt hänen luottamustaan. Hänen paimenensa noudattivat hänen esimerkkiään, naapurit käyttivät hyväkseen hänen herkkäuskoisuuttaan, mutta ei ollut olemassa ainoatakaan, joka olisi jättänyt velkansa maksamatta. Belllounds oli muudan noista rajaseutujen rohkeista tienraivaajista niiltä päiviltä, jolloin länsi asutettiin. Hän oli parempi kuin monet muut, koska hän oli voinut todistaa, että ellei intiaaneja kohdella huonosti eikä heidän omaisuuttaan ryöstetä, he ovat herkkiä ystävyydelle.

Häntä ei nähty tavallisissa töissään sinä päivänä, jolloin hän odotti poikaansa. Hän kuljeskeli kedoilla ja karja-aitauksissa ja käveli kuistissa edestakaisin tarkastellen alempaa näkyvää taivaanrantaa, missä Kremmlinistä tuleva tie siinsi valkoisena pujahtaessaan laaksoon, mutta suurimman osan ajastaan hän oli huoneessaan.