Sattuikin sitten niin, että hän tullessaan aikaisin iltapäivällä kartanolle näki tomuisten ja vaahtoisten hevosten vetämien ajopelien pysähtyvän pihalle. Silloin hän huomasi poikansa. Muutamat paimenet tulivat juosten paikalle. He tervehtivät ajajaa, jonka he näyttivät tuntevan mainiosti.
Jack Belllounds ei katsahtanutkaan heihin, vaan kaivoi käsiinsä matkalaukkunsa kärryjen pohjalta ja laskeutui hitaasti maahan mennäkseen kuistiin.
"Jack, poikaseni, olen todellakin iloinen saatuani sinut jälleen kotiin", vanhus sanoi tullen lähemmäksi. Hänen äänensä oli syvä ja täyteläinen ja tavattoman sointuva, mutta muuta liikutuksen merkkiä hänessä ei näkynytkään.
"Päivää, isä", poika vastasi melko välinpitämättömästi ojentaen kätensä isälleen.
Jack Belllounds oli pitkä ja hänen ruumiinrakenteestaan voitiin huomata, että hänestä voi ehkä kehittyä samanlainen kuin isästäkin. Mutta hän ei kävellyt suorana, vaan hieman kumarassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat todistaen, ettei hän viime aikoina ollut ollut auringon ja tuulen vaikutuksen alaisena. Jokainen vieras olisi huomannut hänen miesmäisen poikamaisuutensa ja ihaillut hänen kaunista ulkomuotoaan, mutta epäillyt hänen voimaansa. Jack Bellloundsin kasvojen alimmainen osa ilmaisi heikkoutta.
Tämä tapaamisen aiheuttama jännitys voitiin selvemmin huomata pojassa. Hän näytti häpeävän ja oli melkein pahantuulisen näköinen. Mutta jos hän oli ollut humalassa Kremmlinissä edellisenä päivänä, kuten oli kerrottu, hän oli nyt täydellisesti selvinnyt.
"Tulehan nyt sisälle", vanhus sanoi.
Heidän mentyään suureen arkihuoneeseen ja Bellloundsin suljettua ovet poika laski matkalaukkunsa lattialle ja katsoi taistelunhaluisesti isäänsä silmiin.
"Tietävätkö nuo kaikki, missä olen ollut?" hän kysyi katkerasti. Hänen kasvonsa hehkuivat loukatusta ylpeydestä ja häpeästä.
"Eivät. Salaisuus on säilytetty hyvin", Belllounds vastasi.