Hämmästys ja helpotus muuttivat nuorukaisen kasvot kokonaan toisenlaisiksi. "Sepä mainiota!" hän huudahti ja istuutui kätkien kasvonsa vapiseviin käsiinsä.
"Jack, annetaan sen nyt olla", Belllounds sanoi vakavasti ja hänen suuret silmänsä loistivat lämpimästi ja kauniisti. "Sopikaamme heti, ettemme milloinkaan keskustele siitä, missä olet ollut nämä kolme viimeistä vuotta."
Jack katsoi häneen ja hänen kasvoistaan olivat hävinneet kaikki pahantuulisuuden merkit.
"Isä, erehdyit suuresti toimiessasi siten parhaakseni. Se on vaikuttanut minuun huonosti. Mutta nyt, ellei kukaan sitä tiedä, koetan unhottaa sen."
"Ehkä erehdyin", Belllounds vastasi surullisesti. "Jumala tietää kumminkin minun tarkoittaneen hyvää. Olit niin —. Mutta siitä on puhuttu tarpeeksi… Saat ruveta White Slidesin työnjohtajaksi ja jos siinä onnistut, olen oikein iloinen voidessani luovuttaa sinulle koko kartanon. Alan jo vanhentua, poikaseni, ja viimeinen vuosi on köyhdyttänyt minua. Nämä laitumet ovat mainiot, mutta minulla on vähemmän karjaa kuin viime vuonna. Sitä on varastettu ja sudet ja myrkylliset kasvit ovat sitä myös hävittäneet… Mitä siihen sanot, poikani?"
"Suostun ehdotukseesi", Jack vastasi heilauttaen kättään. "En ollut osannut sitä toivoakaan, mutta se sopii minulle. Onko miesten joukossa ketään minulle tuttua?"
"Ei suinkaan muita kuin Wilson."
"Onko tuo paimen täällä vielä? En kaipaa hänen seuraansa ollenkaan."
"Hän saakin ruveta metsästelemään petoja koirien avulla. Ja kuulehan nyt, poikani, nuo miehet ovat pahoja. Ymmärrät kai sen. Et voi heille mitään. Voit käsitellä heitä vain siten, että nouset aikaisin ja palaat myöhään. Puhuminen on hopeaa, mutta vaitiolo kultaa. Tehdä lujasti työtä."
Jack Belllounds ei ilmaissut merkilläkään, että hän olisi käsittänyt isänsä vakavan huomautuksen.