"Kyllä minä näytän heille vielä", hän sanoi, "kuka täällä käskee. Haluaisin heti vetää saappaat jalkoihini ja lähteä ratsastamaan ja katselemaan."
Belllounds siveli harmaata partaansa ja katseli poikaansa ihaillen ja epäillen. Hän ei mitenkään, ei ainakaan tällä hetkellä, voinut saada mielestään sitä ihmeellistä tosiasiaa, että hänen poikansa oli nyt kotona.
"Aivan niin, poikani. Mutta sinä olet ollut poissa laitumilta kolme vuotta ja olet senvuoksi neuvojen tarpeessa. Kuuntelehan nyt. Ole lempeä hevosille. Ennen vanhaan sinä kohtelit niitä huonosti. Muutamat paimenet värkkäävät hevostensa kanssa niin, että ne purevat ja potkivat, mutta se on aivan väärin. Hevonen on hyvin herkkätunteinen. Minulla on muutamia hyviä eikä niitä saa kukaan turmella. Ole aina tyyni ja rauhallinen ollessasi paimenten joukossa. Tähän vuoden aikaan on hyvin vaikea saada miehiä eikä minulla nytkään ole niitä tarpeeksi… Parasta on, poikani, että noudatat isäsi esimerkkiä miesten ja hevosten kohtelussa."
"Isä, olen nähnyt sinun potkivan hevosia ja ampuvan miehiä", Jack vastasi.
"Olet kyllä, mutta vain poikkeustapauksissa. En käytä sellaisia keinoja tavallisesti… Poikani, tämä on minulle oikein sydämen asia, että sinusta —"
Hänen täyteläinen äänensä rupesi vapisemaan ja katkesi. Jackin olisi todellakin pitänyt olla kovin paatunut nuorukainen, ellei hän olisi jotenkin vastannut vanhuksen syvään ja sanattomaan myötätuntoon. Hän laskikin kätensä isän hartioille.
"Isä, saat olla ylpeä minusta vielä. Salli vain koettaa äläkä ole minulle vihainen, ellen saakaan alussa ihmeitä aikaan."
"Poikani, tilaisuuksia ei sinulta totisesti tule puuttumaan. Ja nythän minä muistankin. Muistatko Columbinen?"
"Muistan hyvinkin!" Jack vastasi innokkaasti. "Kuulin puhuttavan hänestä Kremmlinissä. Missä hän on?"
"Jossakin täällä läheisyydessä. Jack, sinun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan."