Tuo ääni olisi särkenyt puisen epäjumalankuvankin sydämen. Wade ainakin ajatteli niin hänen jännittyneiden hermojensa vapistessa ja riemuitessa.
Belllounds huudahti heikosti kuullessaan sen ja kaikki hänen vaistomainen tarmonsa näytti olevan luhistumaisillaan. Hän kalpeni, perääntyi ja horjui, ja hänen aistinsa näyttivät hetkiseksi kokonaan lamaantuneen.
Wade ymmärsi surunäytelmän ja ääretön sääli täytti hänen sydämensä. Millainen sitten Jack Bellloundsin luonne lienee ollutkaan, hän oli perinyt isänsä voiman rakastaa ja hän oli inhimillinen. Wade tunsi tuon satutetun sielun tuhon eikä hän tämän jälkeen tuntenut säälin hiventäkään Jack Bellloundsia kohtaan.
"Sinä, sinä —", Belllounds mumisi kohottaen käsivartensa, jolle liike soi nopeutta ja voimaa. Voimakas isku oli sivuuttanut hänet kuin myrskynpuuska lehdettömän puun. Nyt hänen luonteensa tuhannet paholaiset ilmestyivät esille. "Sinä —." Hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen tarmonsa muuttui synkäksi ja kauhistuttavaksi. Se oli kuin kova virta, joka aukaisi tiensä harhailevien ajatusten ja toimivien lihasten läpi.
Hän löi Columbinea suulle niin julmasti, että Columbine olisi kaatunut maahan, ellei Wadea olisi ollut, ja sitten hän poistui kumarassa ja vapisten, mutta kuitenkin tulisin ja vaistomaisin liikkein, kuin hänen tuntemansa raivo olisi pakottanut hänet juoksuun.
XV.
Wade huomasi, että Columbine tämän kohtalokkaan tapahtuman jälkeen ratsasteli hyvin harvoin.
Hän onnistui vaihtamaan sanan tahi pari tytön kanssa käydessään asuinrakennuksessa, mutta hänelle riittikin, kun hän vain näki tytön vilahdukselta. Kaikki muu oli hyvin Columbineen nähden, paitsi hänen huulensa. Hänen rohkeutensa ei näyttänyt lannistuvan, vaikka hän näytti miettivän vain jotakin ratkaisematonta pulmaa. Hänhän oli sanonut: "Odottakaamme nyt, mikä tästä seuraa!" ja hän odotti.
Wade metsästeli muutakin kuin puumia ja susia näiden päivien kuluessa. Kuin joku intiaanivakooja, joka aavistaa vaaraa ja kuulee tuntemattomat askeleet polultaan, Wade ratsasteli vuoristossa ja kulutti monta tuntia piileskellessään autioilla rinteillä ja vahtiessaan vakavin, terävin silmin. Ne olivatkin sellaiset silmät, että ne tiesivät aina etsittävänsä. Ne olivat panneet merkille Bill Bellloundsin pojan omituisen käyttäytymisen tuolla tiellä, jolla Moore oli tavannut Columbinen, kun poika oli nuuskinut kävellen kumarassa ja lopulta katsellen peloissaan ympärilleen polvistunut tielle verratakseen siinä olevia hevosen jälkiä hevosenkenkiin, jotka hän otti taskustaan. Jo sekin yksinään teki Bent Waden hyvin valppaaksi. Hän salasi näkemänsä ja työskenteli nopeammin voidakseen paremmin jatkaa omaa erikoista etsimistään. Hän vietti tunnin joka ilta paimenien parissa kuunnellen heidän muistelmiaan päivän tapahtumista ja heidän suorasukaisia ja kummallisia mielipiteitään. Hän kävi usein iltaisin asuinrakennuksessa vahtien ja etsien tilaisuutta, joka voisi johtaa hänet uhkaavan onnettomuuden perille. Usein hän oli aivan vieressä, kun Columbine meni arkihuoneesta omaan kamariinsa. Hän oli kuullut tytön huokaavan ja olisi melkein voinut koskea häneen.
Möly-Jack oli saanut entisen luonteensa takaisin ja päivät olivat hyvin synkkiä Bellloundsin talossa. Vanhuksen otsalla oli synkkiä pilviä.