"Ne eivät olleet sen, siitä voitte lyödä vetoakin", paimen vastasi.
Wade kulutti neljä päivää piileskellen muutamassa haavikossa korkeimman juurikukkulan huipulla White Slidesin kartanon kohdalla. Siellä hän makaili joutilaana, kuten intiaani, tyynenä ja vakavana tarkastellen alempana olevia teitä ja odottaen sitä, jonka hän tiesi tulevan.
Viidentenä aamuna hän oli vahtipaikallaan jo auringon noustessa. Muutaman uuden paimenen ylimalkainen huomautus oli syynä tähän Waden varhaiseen tiedusteluretkeen. Kaste oli raikasta ja kylmää ja salvian suloinen tuoksu sekaantui ilmaan, närhit kirkuivat närkästyneestä tälle niiden unen varhaiselle häiritsijälle, mustien harjanteiden takaa näkyvä taivaanranta rusotti muuttuen äkkiä kullan väriseksi ja sitten punaiseksi. Aurinko oli noussut. Koko vuoristomaailma tummine harjanteineen, harmaine kukkuloineen, viheriöine laaksoineen ja kimaltelevine jokineen oli muuttunut kuin taikavoimasta. Wade istuutui nojautuen haapaan katselemaan kartanoa ja aitauksia. Sininen savu kiemurteli hitaasti taivaalle haihtuen sinne. Aasit kiljuivat, vasikat ammuivat, varsat hirnuivat ja muudan koira haukkui kovasti ja selvästi.
Näköala oli idyllinen ja kaunis. Wade näki sen selvästi ja täydellisesti. Rauha ja yltäkylläisyys, onnellinen maalaiskoti, auringonnousun aiheuttama ilo ja kesän tulo, työn korvaus — kaikki tuo esiintyi siinä selvästi. Mutta Wade mietti, miten rikas elämästä tuo maisema oli — luonto vaatimattomuudessaan, vapaudessaan ja kätketyssä julmuudessaan ja ihmiset, sokeasti vihaten, rakastaen, uhraten, useimmiten ponnistellen johonkin jaloon päämäärään, mutta käyttäytyen kuitenkin halpamaisesti, valhe sekautuneena totuuteen ja paha hyvään.
Vähitellen ilmestyivät paimenetkin näkyviin ratsastaen vireillä mustangeillaan, ja parittain tahi kolmisin he hävisivät eri suunnille. Mutta ei ainoakaan tullut sille suunnalle, missä Wade odotti. Aurinko kohosi korkeammalle ja ilma alkoi lämmetä. Mehiläiset alkoivat surista Waden ympärillä ja liihoittelevat koiperhoset tekivät epävarmoja hyppyjään hänen ylitseen.
Toisen tunnin lopulla Jack Belllounds tuli rakennuksesta, silmäili ympärilleen ja meni sitten talliin, jossa hän säilytti hevosiaan. Vähään aikaan ei näkynyt mitään, mutta sitten hän tuli jälleen näkyviin valkoisen hevosen selässä ratsastaen laitumelle ja sen poikki heinäkedoille ja lopulta niiden päitse kukkulan rinteelle. Päästyään sinne hän katosi samaan pieneen haavikkoon, joka oli melko lähellä Wilson Mooren tupaa ja muodosti luonnollisen rajan kartanonomistajan maan ja sen alueen välillä, jonka Wilson Moore oli ostanut. Jack katosi näkyvistä siellä, mutta ei ennenkuin Wade oli nähnyt hänen laskeutuvan satulasta.
"Hän pysyttelee tuolla ruohoisella maalla syystä, joka on selvempi minulle kuin mitkään jäljet", Wade sanoi itsekseen jännittäen silmiään. Vihdoin Belllounds ilmestyi jälleen näkyviin haavikosta taluttaen hevosensa sellaiselle paikalle, jossa Wade tiesi Mooren tuvalle vievän tien olevan. Siinä hän nousi satulaan ja ratsasti länteen päin. Vastoin tavallista tapaansa ajaa kovasti ja nopeasti hän hypitteli valkoista hevostaan kuin paimen, joka on menossa tavallisiin töihinsä. Waden oli muutettava asentoaan voidakseen katsella Bellloundsin hommia. Hänen synkkä katseensa seurasi Jackia kukkulan toiselle puolelle rinnettä alas puron rannalle ja sitten leveän laakson toiselle puolelle, josta hän alkoi kiivetä Buffalo-laaksoon päin.
Sitten kuin Belllounds oli hävinnyt näkyvistä ja kun vielä tunti senkin jälkeen oli kulunut Wade meni kukkulan toiselle puolelle, löysi hevosensa muutamasta viidakosta, johon hän oli jättänyt sen, ja nousten satulaan hän ratsasti oikotietä tielle, jota Belllounds oli kulkenut. Tuoreet hevosen jäljet näkyivät selvästi pehmeässä mullassa. Ja vasemman etujalan jälki oli sellaisen kengän muodostama, joka oli kömpelön kolmion muotoinen ja aivan samanlainen kuin Wilson Mooren hevosen kenkä.
"Vai niin!" Wade mumisi nähtyään sen, jota hän oli odottanutkin. "No niin, Möly-Jack, jäljet ovat selvät nyt, kiitos viekkaan sielusi!"
Metsästäjä poikkesi tielle ja seurasi jälkiä metsään. Siellä hän epäröi. Ihmiset, jotka jättävät tuollaisia jälkiä, asettuvat useinkin väijyksiin eikä Jack Belllounds ollut tehnyt mitään jälkiensä peittämiseksi. Hän oli päinvastoin valinnut pehmeän avoimen maan poikettuaan tieltä ruohoisille ja metsäisille pengermille. Täälläkin oli karjaa, mutta ei niin paljon kuin laakson toisella puolen olevissa avonaisemmissa haavikoissa. Mietittyään hetkisen Wade päätti uskaltaa sen, että hänet nähdään seuraavan Bellloundsin jälkiä. Mutta hän alkoi menetellä varovaisesti luottaen silmiinsä ja korviinsa saadakseen selville White Slidesin kartanon työnjohtajan omituisen menettelyn.