"Wils, olet kiihoittunut. Vannon, että olen kertonut sinulle kaikki."
"Mutta ette suinkaan voi kestää sellaista ajatustakaan, että Collie kuolisi tuon roiston vuoksi, ette mitenkään! Ah, tiedän sen! Minäkin tunnen sisimmässäni jotakin, jota on mahdoton kertoa. Senvuoksi te olette joko pyörällä päästänne tahi sitten teillä on jotakin hihassanne. Minun on hyvin vaikeata sanoa, miten liikutatte minua. Toisin ajoin olen valmis kuristamaan teidät kirotun omituisuutenne vuoksi, mitä se sitten lieneekään, mutta toisin ajoin taasen tunnen, että minun pitää luottaa teihin… Wade, ette voi olla aina erehtymätönkään."
"Minäkin olen vain ihminen, Wils, ja ystäväsi. Olen luultavasti mielestäsi omituinen, mutta mitä sen on väliä? Tarkastelkaamme nyt tätä asiaa kumpikin omalta näkökannaltamme ja toimikaamme sitten sen mukaan. Sinä teet, mitä omatuntosi käskee ajatellen aina Collieta etkä itseäsi. Minä lupaan taasen seurata omia suunnitelmiani. Voimmeko tehdä enempää?"
"Emme, Wade, emme todellakaan", Moore vastasi vakavasti.
"No sitten, tässä on käteni. Olen puhunut liikaa aivan varmasti, vaikka ne ajat, jolloin puhuminen olisi auttanut, ovat olleet ja menneet."
Moore tarttui vaitiollen hänelle ojennettuun käteen koettaen lukea Waden ajatuksia ja nähtävästi vielä kerran voimistuen ja tullen rohkeammaksi sen voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut ymmärtää.
Waden seuraavan viikon kuluessa tekemät huomiot osoittivat, ettei Jack Belllounds aikonut antaa ruohon kasvaa jalkojensa alle. Hän koetti täyttää sopimuksensa Smithille ajaen suurta karjalaumaa edellään kuutamossa. Nämä eläimet kuuluivat siihen laumaan, jonka karjanomistaja oli myynyt Kremmlinin kauppiaille saatuaan sen ensin kokoon ja säilytettyään sitä aidatussa haassa Andrewsin laakson viereisessä laaksossa. Vaillinkia ei huomattaisi, ennenkuin karja laskettaisiin Kremmlinissä. Silloin voitaisiin sanoa elukoiden karanneen. Sellainen oli hyvin tavallista silloin kun tuollaista suurta villiä sonnilaumaa oli ajamassa vain muutamia paimenia.
Wadelle oli kuitenkin asia selvillä seuraavana päivänä tämän keskiyön aikaan tapahtuneen varkauden jälkeen. Hänen oli pakko tunnustaa, ettei kukaan olisi voinut luulla mahdolliseksi sitä, että Jack Belllounds kykenee suoriutumaan työstä, joka parhaimmasta paimenestakin olisi tuntunut vaikealta. Mutta Jack teki sen ja palasi takaisin ennen aamun koittoa. Hänen oli pakko myöntää sekin, että nuo näennäiset todistukset Wilson Moorea vastaan, jotka Jack Belllounds tietenkin piakkoin löisi pöytään, olivat tuomitsevat ja kumoamattomat.
Odottaessaan asioiden kehitystä Wade vahti tarkasti kartanoa samalla kun hän piti silmällä etäisiäkin teitä. Hän ei halunnut missään tapauksessa olla poissa paikalta silloin kun Jack Belllounds rupeaa syyttämään Wilson Moorea karjan varkaudesta.
Sattui sitten eräänä sunnuntai-iltapäivänä Waden jutellessa paimenten kanssa, että Jack kolmen vieraan miehen seurassa, kaikki tomuisten ja väsyneiden hevosten selässä, ratsasti portille ja laskeutui satulasta.