"Halloo, Moore, laskeudu satulasta ja tule huoneeseeni", hän sanoi töykeästi.
"Belllounds, jos se on yhdentekevää teille, kuuntelen mieluummin täällä pihalla, mitä teillä on minulle sanomista", paimen sanoi tyynesti.
Karjanomistaja näytti huolestuneelta. Hän ei ollut niin tyyni ja voimakas kuin ennen tällaisina hetkinä.
"Tulkaa tänne ulos, miehet!" hän huusi ovelta.
Äänet, raskaat askeleet ja kannusten kilinä ilmoitti kolmen vieraan tulon. Jack Belllounds seurasi heitä. Ensimmäinen oli pitkä mustiin pukeutunut mies, vaaleatukkainen ja pisamainen, kirkkaine harmaine silmineen ja riippuvine viiksineen, jotka eivät voineet peittää ankaran näköisiä huulia ja karskia leukaa. Hänellä oli hopeinen tähti liivissään, pistoolin pää pisti esiin rasvaisesta kaukana alhaalla oikealla kupeella riippuvasta kotelosta ja vasemmassa kainalossaan hän kantoi paperikääröä.
Wade katsoi silloin parhaaksi astua askeleen lähemmäksi, ja jos hän oli odottanut sheriffin ankaroiden kasvojen muuttuvan hämmästyneiksi ja iloisiksi, hän ei varmastikaan pettynyt.
"No mitä nyt, hitto soikoon!" Burley huudahti kumartuen äkkiä voidakseen tarkemmin katsella Wadea.
"Päivää, Jim! Mitä kuuluu?" Wade sanoi ojentaen kätensä ja hymy, jota niin harvoin nähtiin, kirkasti hänen surullisia kasvojaan.
"Hell-Bent Wade, niin totta kuin olen syntinen ihminen!" sheriffi huudahti tarttuen Waden ojennettuun käteen ja puristaen sitä kovasti. Hänen kasvonsa värähtelivät. "Hyvä Jumala, miten iloinen olenkaan saadessani puhutella sinua, vanha veikko! Et ole muuttunut ollenkaan!… Kymmenen vuotta! Kuinka nopeasti aika rientääkään! Sinäkö siinä todellakin olet?"
"Sama mies, Jim, ja hirmuisen iloinen sinun tapaamisestasi", Wade vastasi.