"Jack. Hän löysi ne ensin ja ratsasti sitten Kremmliniin luokseni tuodakseen minut tänne."
"Jack! Jack Bellloundsko?" Columbine huudahti purskahtaen villiin ja hurjaan nauruun. Kuin naarastiikeri hän hyökkäsi Jackia kohti kuin repiäkseen tämän kappaleiksi. "Sinä siis veit sheriffin noille jäljille! Syytät siis Wilson Moorea isän karjan varkaudesta!"
"Kyllä ja olen sen jo todistanutkin", Jack vastasi käheästi.
"Sinä! Sinä todistit sen! Vai tällainen kostosi olikin!… Mutta sinä olet unhottanut minut kokonaan, Jack Belllounds! Sinä roisto, sinä paholainen, sinä —" Äkkiä hän vetääntyi taaksepäin omituisesti vapisten. Hän huohotti ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi. "Ah, hyvä Jumala!… Miten sanomattoman hirmuista tämä onkaan!"… Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja jokainen jänne hänessä näytti vetääntyvän kokoon, kunnes hän oli aivan jäykkä. Sitten hän ojensi kätensä Wilson Moorea kohti.
"Wilson Moore, mitä sinulla on sanomista tälle sheriffille, Jack Bellloundsille ja minulle?"
Moore katsoi häneen niin, että se varmaankin koski kovasti hänen sieluunsa, sillä katse oli niin rakastava, tarkoittava ja kaunopuheinen.
"Collie, heillä on todistukset. Minun on pakko kestää rangaistukseni… Isäsi on hyvä. Hän ei vaadi minulle suurtakaan edesvastuuta."
"Sinä valehtelet", Columbine kuiskasi. "Ja minä sanon heille, miksi sen teet."
Moore ei ollut ollenkaan häpeävän ja rikollisen näköinen, niinkuin olisi ollut luonnollista hänen tunnustukseensa nähden. Mutta hän näytti tuntevan toivottomuuden aiheuttamaa tuskaa. Hänen kätensä tapaili Wadea ja nykäisi häntä.
Tällainen mykkä pyyntö oli aivan tarpeeton, sillä Wade ymmärsi muutenkin, että Columbine seuraavassa silmänräpäyksessä olisi viskannut häpeällisen totuuden päin naamaa Jack Bellloundsille. Tyttö aikoi tehdä sen. Hän oli peloittava ja kaunis innostuksessaan.