"Miten sitten? Olemmehan vanhoja ystäviä, Cap Folsom!"
Sanoja seuranneen vaitiolon kestäessä voitiin selvästi erottaa rosvon raskas hengitys; hänen niskansa punastui ja ainoastaan hänen toveriensa silmät liikkuivat. Belllounds alkoi tointua hieman hämmästyksestään. Pelko oli mykistyttänyt hänetkin, ei kuitenkaan minkäänlainen henkilökohtaisen harmin ja vaaran aiheuttama. Hänen järkensä ei käsittänyt vielä sitä.
"Olette saanut minut kiinni! Mutta kuka olettekaan?" Folsom kysyi käheästi.
Wade vaikeni.
"Kuka hiidessä tuo mies on?" rosvo huudahti. Kysymys ei ollut sen enemmän kohdistettu hänen tovereilleen kuin neljälle seinällekään, vaan se oli ahdistavan ja syyttävän mielen raivostunut tiedustelu ja kiihkeä ja pelokas muisteleminen.
"Hänen nimensä on Wade", Belllounds sanoi töykeästi. "Hän on Wils Mooren ystävä ja sama metsästäjä, jonka kerroin teille olleen isäni työssä viime talvena."
"Wadeko? Wade? Et sanonut minulle hänen nimeään. Hän ei suinkaan voi olla —"
"Kyllä, Cap", Wade keskeytti. "Sama vanha veikko, joka turmeli kauniit kasvosi muutamia vuosia sitten."
"Hell-Bent Wade!" Folsom huohotti kauhistuneena. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hänen kasvonsa tulivat harmaiksi kuin tuhka. Hänen oikea kätensä liikahti vaistomaisesti revolveria kohti, mutta pysähtyi alkuunsa, kuten hänen ensimmäinen liikkeensäkin.
"Ole varovainen, Cap", Wade varoitti. "Olisi suuri vahinko, ellen saisi puhua hieman… Käänny tännepäin nyt ja tervehdi vanhaa toveriasi Gunnisonin päiviltä."