"No, Collie, näen sinun jo hieman tointuneen", hän sanoi.
"Kyllä, isä, olen jo melkein ennallani", Columbine vastasi koettaen innoissaan lohduttaa häntä.
Vanha karjanomistaja ei näyttänyt olevan enää sama mies kuin viime kuukausien kuluessa. Kovan säikähdyksen aiheuttama kalpeus, jännitetyn intohimon taistelu ja peloittavien tuntien aiheuttama tuska olivat painaneet leimansa hänen kasvoihinsa. Mutta vanha Bill Belllounds oli taasen entisellään, hän oli jälleen tuo sama tyyni ja raudanluja uranuurtaja, joka oli kokenut kaikkea ja jota eivät vuosien myrskyt olleet murtaneet, jonka suuri henki oli suhtautunut tähän viimeiseen äärettömään onnettomuuteen kuin kaikkiin muihinkin ja joka näki nyt oman elämänsä selvästi saatuaan katkerimman opetuksensa.
"Oletko tarpeeksi voimakas kuulemaan toisenkin järkyttävän uutisen tyttöseni, ja suhtautumaan siihen niin, että voimme aloittaa huomenna elämämme uudestaan?" hän kysyi sellaisella äänellä, jota Columbine ei ollut kuullut pitkiin aikoihin. Se ilmaisi kysymyksen tärkeyden hänelle.
"Kyllä, isä", hän vastasi mennen hänen luokseen.
"No, tule sitten kanssani, sillä haluan, että näkisit Waden."
Hän vei tytön kuistiin, sitten arkihuoneeseen ja lopuksi siihen kamariin, jossa nuo molemmat kuolleet lepäsivät, toinen toisella, toinen toisella puolen huonetta. Jäykät ja liikkumattomat ruumiit oli peitetty huopapeitteillä.
Columbine oli aikonutkin pyytää, että hän saisi nähdä Waden, ennenkuin hänet vietäisiin pois ikuisiksi ajoiksi. Hän pelkäsi sitä hetkeä, vaikka hän omituisesti sitä ikävöikin. Ja nyt hän tultuaan tänne voikin hillitä mielensä ja valmistautua kuulemaan jotakin kauhua herättävää ja kohottavaa, jonka hän heti oli tiennyt olevan tulossa huomattuaan Bellloundsissa tapahtuneen muutoksen.
Belllounds veti huopapeitteen syrjään paljastaen Waden kasvot. Columbine tunsi itsensä järkytetyksi sydänjuuriaan myöten. Kuolema oli siinä, kalpea, kylmä ja armoton, mutta silloin kun se oli vapauttanut kärsineen sielun, se oli painanut noihin kuihtuneihin ja laihtuneihin kasvoihin kauniin leiman, joka ei ilmaissut rauhaa, ei iloa eikä surua, vaan toivoa. Hell-Bent Waden viimeinen tunne oli ollut sellainen.
"Collie, kuuntele", vanhus sanoi syvällä ja vapisevalla äänellään. "Kun ihminen kuolee, ymmärrämme heti, millainen hän on ollut eläessään. Niin kunnollista miestä kuin Wade oli, en ole milloinkaan tuntenut. Hänellä oli omituinen luulo, jonkunlainen pakkoajatus, että hänen askeleensa vievät helvettiin. Hän kuvitteli, että minne ikinä hän menikään, sinne hän toi mukanaan helvetin. Mutta hän oli väärässä. Hänen omat huolensa panivat hänet ymmärtämään muiden vaikeuksia. Hän tunsi elämän ja hänen toivonsa hyvästä olivat yhtä suuret kuin hänen suhtautumisensa pahaan. En ole milloinkaan nähnyt hänen vertaistaan… Hän rakasti sinuakin, Collie, enemmän kuin ikinä voit ymmärtääkään, enemmän kuin Jack, Wils ja minä. Tiedät mitä raamattu sanoo sellaisesta, joka uhraa elämänsä muiden hyväksi. Wade oli minun ja Jackinkin ystävä, vaikka emme voineet sitä ymmärtää. Hän oli Wilsinkin ystävä. Sinulle hän mahtoi olla enemmän kitin voimme sanoakaan. Tiedämme kaikki, miten helposti Wade olisi voinut tappaa Jackin joutumatta itse ollenkaan vaaraan. Mutta hän ei tahtonut tehdä sitä, ja niin hän pelasti minut ja Jackin ja itsensäkin. Jollakin kummallisella tavalla hän pakotti Jackin taistelemaan kuin mies. Jumala ainoastaan tietää, miten hän siinä menetteli, mutta se pelasti minut helvetistä ja sinut ja Wilsin onnettomuudesta. Wade olisi voinut ottaa sinut minulta ja Jackilta. Hänen olisi tarvinnut kertoa sinulle vain salaisuutensa, mutta hän ei tahtonut. Hän näki, miten sinä rakastit minua, kuin olisit ollut oma tyttäreni,… mutta, Collie, tyttöseni, hän oli oikea isäsi."