Purskahtaen itkuun Collie polvistui kylmän ruumiin viereen.
Belllounds poistui hiljaa huoneesta sulkien oven.
XX.
Lokakuu oikein tuhlaili värejään sen syksyn kuluessa. Pakkaset tulivat niin myöhään, etteivät lehdet muuttaneetkaan väriään asteittain. Muudanna päivänä oli vehreyden joukossa jo kultaakin ja muudanna taas punaa ja purppuraa. Silloin kukkulain huiput loistivat haavikkokruunuillaan, salviarinteet näyttivät pehmeänharmailta auringonvalossa, kivikoita kiertelevät viiniköynnökset kiemurtelivat pronssin värisinä, kallioiden juurilla olevat sanajalat kuihtuivat äkkiä ja laajat kiviset rinteet ja tummat metsät muuttuivat synkän näköisiksi.
Columbinet kukkivat kaikkialla kuusten välisissä laaksoissa muodostaen kauniita varsia raskaine terineen, jotka ovat suloisimmat ja vaaleimmat kaikista vaaleansinisistä. Liikkumattomina ne kohottivat umpunsa valoa kohti. Haavikoissa, joissa ruoho alkoi jo kellastua, columbinet heiluivat hiljaa tuulessa nyökyttäen ja kumarrellen. Kauneimmat ja hienoimmat piiloutuivat varjoisiin niemekkeihin ollen suloisia kuin tähdet metsän rauhaisassa hämärässä.
Waden viimeiset sanat Moorelle oli tulkittu siten, että hän haluaa saada hautansa columbinien joukossa Sage-laakson vieressä olevassa haavikossa. Sinne hänet sitten peitettiinkin.
Eräänä päivänä Belllounds lähetti Columbinen hakemaan Mooren White Slidesiin. Oli lämmin iltapäivä jälkikesällä ja vanhus istui kuistissa paitahihasillaan. Hänen tukkansa oli aivan harmaa nyt, mutta muuta muutosta ei hänessä voitu huomata. Hän tervehti vilpittömästi paimenta.
"Wils, olisin iloinen, jos rupeaisit jälleen työnjohtajaksi tänne White Slidesiin", hän sanoi.
"Tarkoitatteko totta?"
"Kyllä."