Oli onnetonta, että hän meni suoraan isänsä puheilta karja-aitauksiin. Muutamat paimenet, jotka olivat ratsastaneet koko edellisen päivän ja viime yön vahtiessaan, olivat juuri tulleet kotiin. He olivat tomun peittämiä, väsyneitä ja unisia.
"Nämä miehet eivät näe jälkiäni enää", muudan sanoi tyytymättömänä. "En ole milloinkaan vastustanut, vaikka minun on täytynyt tehdä kahden miehen työt. Mutta kun saa olla liikkeessä aamusta iltaan ja sitten vielä yönkin perään, lopetan."
"Menkää vain sisälle, pojat, ja nukkukaa, kunnes vaunut tulevat takaisin", Wilson Moore sanoi. "Suoriudumme kyllä tästä laumasta tänään."
"Etkö ole ollenkaan väsynyt, Wils?" Bludsoe kysyi. Hän oli lyhyt, paksu ja vääräsäärinen, melkein raajarikkoiselta tahi rammalta näyttävä paimen.
"Minäkö? En!" Moore vastasi ivallisesti. "Blud, teet todellakin naurettavia kysymyksiä. Kuulehan nyt, sinä mahongin värinen, lättäjalka vääräsäärinen veitikka, minähän olen nukkunut kolme tuntia neljään yöhön."
"Mitä noilla nimityksilläsi tarkoitat?" Bludsoe kysyi epäillen. Kukaan ei kuitenkaan ruvennut selittämään niitä hänelle. "Wils, olet ainoa sivistynyt paimen, josta milloinkaan olen pitänyt, mutta minut saadaan hirttää, ellemme vielä jonakin päivänä hyökkää toistemme niskaan", Bludsoe sanoi.
"Hän osaa todellakin sanoa sanottavansa", Lem Billings sanoi venytellen.
"Hän osaa käyttää suopunkiakin ja se korvaa muut puutteet", Jim Montana lisäsi.
Juuri silloin Jack Belllounds tuli paikalle, mutta paimenet eivät olleet häntä huomaavinaankaan. Jim sitoi hevosensa säärtä, Bludsoe kokosi väsyneesti tavaroitaan kokoon ja Lem taputteli väsynyttä mustangiaan lohduttaakseen sitä. Moore odotti nähtävästi uutta ratsua. Muudan meksikolainen poika tuli juuri laitumelta taluttaen hevosia, joiden joukossa oli tuo laikullinen valkoinen mustangikin, jolla Moore tavallisesti ratsasti.
Belllounds nojautui eteenpäin uteliaasti kuullessaan Mooren viheltävän ja nähdessään mustangin ilon. Hevonen ei nähtävästi pitänyt meksikolaisesta hetikään niin paljon kuin Mooresta.