"Miksi oikeastaan olet tullut tänne?" Wils kysyi uteliaana.
"Halusin koota columbinejä. Katsohan näitä." Tyttö näytti hänelle kokoamiaan kukkia. "Ota muudan… Pidätkö niistä?"
"Kyllä, melkeinpä enemmän kuin muista", paimen vastasi ottaen yhden. Hänen terävät pähkinänkarvaiset silmänsä pehmenivät ja tummenivat. "Nämä ovatkin oikeita Coloradon kukkia."
"Nämäkö columbinet?… Minullahan on sama nimi."
"Niin onkin, mutta voisitko saadakaan parempaa? Se sopii sinulle erinomaisesti."
"Miksi?" tyttö kysyi katsoen jälleen häneen.
"Olet niin solakka ja miellyttävä. Pidät pääsi ylpeästi pystyssä, ihosi on vaalea ja silmäsi ovat siniset. Niiden väri muistuttaa columbinejä eikä sinikelloja ja suuttuessasi tulevat ne punertaviksi."
"Kohteliaisuuksia! Wilson, et ole ennen milloinkaan puhunut näin."
"Olet niin erilainen tänään."
"Niin olenkin." Hän katseli laakson poikki laskevaan aurinkoon päin ja heikko puna hävisi hänen poskiltaan. "Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta pitää päätäni pystyssä. Ei ainoakaan ihminen tiedä, kuka olen ja mistä tulen."