"Kukahan noista mahtaakaan olla Wils?" Columbine mumisi katsellessaan ja kuunnellessaan, ollen samalla epämääräisesti tietoinen jostakin pienestä erosta ja omituisesta muutoksesta tämän erityisen paimenen jättämissä muistoissa. Hän tunsi sen, mutta ei ymmärtänyt sitä. Kaikki rinteellä olevat ratsastajat olivat hänelle tuttuja, mutta Wilson Moore ei ollut heidän joukossaan. Hänen täytyi siis olla jossakin tuolla ylempänä, ja Columbine kääntyi katsomaan ruohoisen jyrkänteen yli pitkälle keltaisella mäelle, missä kimaltelevat haavat peittivät melkein kokonaan erään punertavan vuorennyppylän ojentaessaan oksiaan taivasta kohti. Silloin kaukaa hänen vasemmalta puoleltaan rinteen korkealta pensaikkoa kasvavalta harjalta kajahti huuto, joka vavahdutti hänen tunteitaan: "Hei siellä, painukaahan vain eteenpäin!" Punaiset juhdat kiiruhtivat sikin sokin rinnettä alas tupruuttaen tomua, polkien pensaikkoa, vieritellen kiviä ja ammuen käheästi.
"Kas niin!" Tämä selvempi huuto kajahti kaikuvammin ja kovemmin.
Columbine näki valkoisen mustangin ilmestyvän äkkiä harjanteelle, jossa se liehuvine harjoineen ja häntineen kuvastui selvästi sinistä taivasta vasten. Sen kulku jyrkänteen reunalla ilmaisi, että sillä oli selässään joku ajattelematon paimen, josta eivät minkäänlaiset kielekkeet eivätkä kuilut tunnu peloittavilta. Columbine olisi tuntenut hänet ratsastustavastakin, ellei tuo solakka suora olento olisi ollut hänelle muutenkin tuttu. Paimenkin näki hänet heti. Hän pysähdytti äkkiä mustanginsa, joka oli jo lähtemäisillään rinteelle, pyöräyttäen korskahtelevan hevosen takaisin. Silloin Columbine heilutti kättään. Paimen kannusti hevosensa laukkaan harjanteen laella, katosi hetkiseksi muutaman haapametsikön taakse ja tuli sitten näkyviin oikealta hilliten hevosensa kävelemään laskeutuessaan ruohoista rinnettä jyrkälle laidalle.
Katsellessaan hänen tuloaan tyttö tunsi itsensä hieman epävarmaksi, koska hän suhtautui nyt jostakin syystä häneen aivan eri tavalla kuin silloin, jolloin paimen oli ollut hänen leikkitoverinsa ja ystävänsä, niin melkeinpä hänen veljensä. Mies oli palvellut Bellloundsia vuosikausia ja oli paimen, koska hän piti hevosista enemmän kuin karjasta ja ulkoilmaelämästä enemmän kuin mistään muusta. Hän erosi siinä muista paimenista, että hän oli käynyt koulua; hänellä oli omaisia Denverissä, jotka vastustivat hänen hurjaa kulkurielämäänsä ja vaativat usein häntä kotiin, mutta hän pysytteli vain poissa heidän luotaan antamatta itseään häiritä.
Samalla kun monenlaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään hän katseli paimenen hidasta lähestymistä tuntien olonsa äkkiä yhä tukalammaksi. Kuinka Wilson suhtautuisikaan näihin hänen elämänsä uusiin, pakollisiin muutoksiin? Tämä ajatus juolahti äkkiä hänen mieleensä järkyttäen häntä omituisesti. Mutta hehän ovatkin vain hyviä ystäviä keskenään. Sitten hän muistikin äkkiä, etteivät he viime aikoina olleet olleetkaan niin hyviä tovereita ja ystävyksiä kuin ennen. Tämän kohtauksen aiheuttamassa lumoavassa epävarmuudessa hän kuitenkin unhotti paimenen pidättyväisyyden ja kaikki nuo pienet huomionosoitukset, joita hän oli kaivannut.
Nyt paimen oli jo saapunut tasaiselle tielle ja laskeutui satulasta heikäläisille ominaisella laiskalla miellyttävällä tavallaan. Hän oli pitkä, solakka ja pyöreäjäseninen mies, jolla oli ratsastajan kapeat lantiot ja suorat, mutta ei liian leveät hartiat. Hän seisoi suorana kuin intiaani, ja hänen silmänsä olivat pähkinänkarvaiset ja hänen kasvonsa säännölliset ja päivettyneet. Kaikkien ulkosalla elävien miesten kasvot ovat rauhalliset, laihat ja voimakkaat, mutta näiden piirteiden lisäksi oli hänen kasvoissaan vielä jotakin vakavaa ja pidättyvää, joka näytti melkein surumielisyydeltä.
"Päivää, Columbine!" hän sanoi. "Mitä sinulla on täällä tekemistä? Voit helposti joutua eläinten jalkoihin."
"Päivää, Wils!" Columbine vastasi hitaasti. "Luullakseni voin helposti pysytellä niistä loitolla."
"Laumassa on muutamia villejä sonneja. Jos joku niistä eksyisi tänne, hevosesi antaisi sinun kävellä kotiin. Se vihaa karjaa ja kuten tiedät, se on vain puoleksi kesytetty."
"Unhotin kokonaan sen, että ajatte karjaa tarkastukseen tänään", Columbine vastasi katsoen poispäin. Seurasi lyhyt vaitiolo, joka Columbinesta tuntui melko pitkältä.