"Sen vain, tyttöseni, etten olekaan oikea isäsi. Olen kyllä koettanut ja olen rakastanut sinua kuin olisit oma lapseni, mutta suonissasi ei ole tippaakaan minun vertani. Nyt aion kertoa sinulle, miten asiat ovat."
Tarina oli lyhyt. Seitsemäntoista vuotta sitten muutamat miehet, jotka työskentelivät Bellloundsin omistamassa kaivoksessa Middle Parkin kohdalla vuoristossa, olivat löytäneet lapsen tien vierestä columbinien joukosta. Lyhyen matkan päässä pienokaisen olinpaikasta olivat intiaanit, luultavasti vuorten yli uteseja ahdistamaan tulleet arapahoet, vanginneet tahi tappaneet pienehkön siirtolaisjoukon. Muuta johtolankaa ei ollut ollut olemassa. Miehet olivat vieneet lapsen majaansa, ruokkineet ja hoitaneet sitä ja nimittäneet sen tapansa mukaan Columbineksi. Vihdoin he olivat tuoneet lapsen Bellloundsille.
"Collie", vanhus sanoi, "minun ei olisi tarvinnut kertoa tätä sinulle milloinkaan, enkä olisi sitä kertonutkaan, ellei eräs seikka olisi pakoittanut minua siihen. Alan vanhentua, enkä halua milloinkaan jakaa omaisuuttani sinun ja Jackin kesken. Tahdon senvuoksi, että menette naimisiin. Olet aina voinut hillitä Jackia. Kun Jack saa sinut, hän voi ehkä —"
"Isä", Columbine huudahti, "pitääkö minun mennä naimisiin Jackin kanssa?… En muista enää, minkä näköinenkään hän on!"
Belllounds nauroi. "Koira vieköön, saat nähdä hänet tuossa tuokiossa! Jack on Kremmlinissä ja saapuu sieltä tänne joko tänään tahi huomenna."
"Mutta enhän minä rakasta häntä ollenkaan!" Columbine änkytti.
Vanhus muuttui heti vakavaksi. Hänen voimakaspiirteiset kasvonsa saivat takaisin kovan ilmeensä ja hänen suuret silmänsä rupesivat leimuamaan. Tytön rukoileva vetoaminen oli loukannut häntä. Columbine muisti, miten tunteellinen vanhus oli aina kaikessa, mikä koski hänen poikaansa.
"Niin, se on todellakin ikävää", hän vastasi töykeästi, "mutta ehkä voit muuttaa mielesi. Tiedän, ettei ainoakaan tyttö voi auttaa ketään miestä suurestikaan, ellei hän rakasta häntä. Sinun pitää kuitenkin mennä naimisiin hänen kanssaan."
Hänen poistuttuaan Columbine oli ratsastanut mustangillaan kauas laaksoon, jossa hän sai olla yksinään. Seisoessaan jyrkänteen reunalla hän äkkiä huomasi aution lepopaikkansa yksinäisyyden ja rauhan tulleen häirityksi. Karja ammui Old White Slidesin rinteillä hänen alapuolellaan ja ylempänä olevilla ruohoisilla ylätasangoilla. Hän oli unhottanut kokonaan, että karjaa juuri koottiin tasangolle syystarkastukseen. Suuri punaisenkirjava lauma vaelsi alempana olevassa metsikössä. Vasikat ja hiehot laukkailivat niin, että pöly vain tuprusi vuoren rinteestä, villit vanhat sonnit tömistelivät salviapensaikossa vastahakoisina lähtemään mukaan ja lehmät juoksentelivat ja ammuivat hakiessaan vasikoitaan. Paimenien kutsuvat huudot kaikuivat sointuvasti ja kovasti. Eläimet tunsivat niiden merkityksen ja vain villit sonnit vastustelivat.
Columbinekin tunsi äänestä, mikä paimen milloinkin huusi. Miehet lauloivat, huusivat ja kiroilivat, mutta tämä kaikki oli kuin soittoa hänestä. Siellä täällä rinteellä, missä haapametsiköt loppuivat, hän näki silloin tällöin hevosenkin vilahtavan sen laukatessa aukeaman poikki; tomu lensi ja paimen kajahdutti iloisen huudon, jonka kaiku vieri rinteitä pitkin jyrkänteeltä jyrkänteelle ja kajahteli vielä ilmassa kauan senkin jälkeen kuin uskalias ratsastaja oli kadonnut viidakkoon.