Tyttö laskeutui satulasta heittäen ohjakset kädestään. Hänen hyväilyyn tottunut mustanginsa hieroi sileää mustaa turpaansa hänen hihaansa toivoen nähtävästi samanlaista hellyydenosoitusta takaisinkin, mutta kun ei sellaista kuulunut, se taivutti päänsä alkaen jyrsiä ruohoa. Tyttö katseli tarkkaavaisesti pengermällä kasvavia heiluvia ja solakoita valkoisia ja sinisiä kukkia. Ne hymyilivät hänelle heikosti kuin kalpeat tähdet pitkästä kullalle vivahtavasta ruohosta.
"Columbineja!" hän mumisi miettiväisesti poimiessaan muutamia kukkia ja katsellessaan niitä ihmetellen kuin löytääkseen niistä jonkunlaisen selityksen syntyperälleen ja nimelleen. Sitten hän seisoi paikoillaan ja tuijotti haaveillen kaukaiseen vuorijonoon.
"Columbine!… Sellaisen nimen antoivat minulle kaivosmiehet, jotka löysivät minut — metsään eksyneen lapsen — nukkumasta columbinein joukosta." Hän puhui ääneen kuin tahtoen todistaa asian oman äänensä kaiulla.
Tuo mies, jota hän oli aina sanonut isäkseen, oli sinä päivänä paljastanut hänelle sen verran salaisuudesta. Hän oli kyllä ennenkin epämääräisesti tuntenut, että hänen lapsuuteensa liittyi jotakin omituista, jotakin sellaista, jota ei hänelle milloinkaan oltu selitetty.
"Ei mitään muuta nimeä kuin Columbine", hän kuiskasi surullisesti ymmärtäen nyt sydämensä omituisen kaipuun.
Tuskin tuntiakaan sitten, kun hän oli juossut White Slidesin karjakartanon päärakennuksen avaralle kuistille, hän oli tavannut miehen, joka oli aina pitänyt hänestä huolta. Hän oli katsonut tyttöön yhtä sydämellisesti ja isällisesti kuin ennenkin, mutta kuitenkin hieman eri tavalla. Tyttö oli näkevinään nytkin edessään vanhan Bill Bellloundsin, uranuurtajan ja karjankasvattajan, kookkaan miehen, jolla oli leveät kasvot, kovat, arpiset ja harmaat, suurine sinistä tulta leimuavine silmineen.
"Collie", vanhus oli sanonut, "nyt saat todellakin kuulla suuria uutisia. Tässä on kirje Jackilta… Hän tulee kotiin."
Belllounds oli heiluttanut kirjettä. Hänen suuri kätensä oli vapissut, kun hän oli ojentanut sen laskeakseen sen tytön olkapäälle. Hänen olennossaan ilmenevä kovuus näytti omituisesti pehmenneen, sillä Jack oli hänen poikansa. Paimenet olivat aina nimittäneet poikaa Buster Jackiksi [Buster Jack = Möly-Jack], mutta oli olemassa muita pahempiakin nimityksiä, joita hänen isänsä ei ollut milloinkaan kuullut. Jack oli lähetetty pois noin kolme vuotta sitten, hieman ennen Columbinen palaamista koulusta. Senvuoksi hän ei ollut nähnytkään Jackia seitsemään vuoteen, mutta hän muisti Jackin kumminkin hyvin — tuon suuren levottoman pojan, kauniin ja villin, joka oli muuttanut hänen lapsuutensa melkein sietämättömäksi.
"Niin, poikani Jack tulee nyt kotiin", Belllounds sanoi värisevällä äänellä. "Ja Collie, minun pitää ilmoittaa sinulle nyt jotakin."
"Mitä sitten, isä?" hän oli kysynyt raskaan käden puristaessa hänen olkapäätään.