"Nauroin vain huvikseni. Tuo, mitä kerroitte paimenen rakastumisesta tyttöön, juolahti jo mieleeni ennen puhumistanne. Niin, pojat ovat aina poikia. Minäkin olen ollut nuori kerran ja tiedän sen."
Lewis murahti jotakin kumartuessaan ottamaan hehkuvaa hiiltä, jolla hän sytytti piippunsa. Nostaessaan jälleen päätään hän katsahti Wadeen myötämielisesti ja uteliaasti.
"No niin, toivon saavani puhutella teitä vielä joskus toistekin", hän sanoi vieraan noustessa poistuakseen.
"Varmasti saattekin, koska tulen koirineni samoilemaan kaikkialla. Aion pitää silmällä noita naapureitannekin, joiden luulette varastelevan karjaa… Menen nukkumaan nyt. Hyvää yötä!"
V.
Bent Wade ratsasti metsästä katsellakseen White Slidesin seutuja juuri siihen aikaan vuorokaudesta, jolloin ne olivat kauniimmillaan.
"En ole milloinkaan nähnyt ihanampaa!" hän huudahti pysähtyessään.
Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Kullanväriset säteet ja varjot valaisivat kauempana olevat salviaa kasvavat kukkulat ruusunpunaisiksi ja harmaiksi muuttaen ne omituisen pehmeän värisiksi. Haavikot kasvoivat erillään toisistaan, täällä ne värjäsivät muutaman kukkulan kimaltelevan keltaiseksi, tuolla ne reunustivat toisen laidan loistavalla kullallaan ja alempana auringonvalo muutti ne kirkkaan punaisiksi ja purppuranvärisiksi. Laakso oli verhoutunut omituiseen sumuun kuin ohueen savuun. White Slidesin kartano ei ollut näkyvissä, se kun sijaitsi aivan laakson pohjalla. Vuorten harmaat vanhat huiput kohosivat ylpeästi korkealle kuvastuen selvästi auringon valaisemina sinistä taivasta vasten. Laakson itäinen rinne oli täynnä salviapensaikkoja, kulkkuloita, ruohoisia penkereitä ja haavikoita, syksyn värien kirjailemia ja laskevan auringon viimeisten säteitten koristamia. Laajat mustahkot metsäiset rinteet erosivat jyrkästi niistä ulottuen vuorten punaseinäisiin jyrkänteihin.
Wade katseli maisemaa, kunnes valo hävisi, kunnes kullanväriset onkalot vaalenivat ja haihtuivat näkyvistä ja kunnes salviapensaikkojen ruusuinen hehku muuttui teräsharmaaksi. Sitten hän jatkoi matkaansa alemmille kukkuloille. Tie mutkitteli ylös ja alas salviarinteillä ja kuta alemmaksi hän saapui, sitä runsaammasti kasvoi siellä ruohoa. Kerran hän säikäytti parven arokanoja, suuria harmaita lintuja, kömpelöitä ja arkoja, jotka kohosivat äkkiä pensaikosta laskeutuakseen siihen heti jälleen. Oli jo hämärä hänen saapuessaan viimeiselle pitkälle rinteelle, jolta hän voi katsella laakson laitumia ja vielä noin viiden penikulman päässä olevaa karjakartanoa, himmeästi näkyvää lisääntyvässä pimeydessä.
Hän leiriytyi muutaman haavikon laitaan, jonka läheisyydessä lirisi pieni puronen. Hän ei halunnut kiiruhtaa White Slidesin kartanossa sattuvia tapahtumia vastaan, vaikka hän mielellään halusikin nähdä Bellloundsin tyttären. Yö laskeutui äkkiä näiden rauhallisten kukkuloiden ylle. Kuljeskeleva arosusilauma tuli vieraisille Waden luo, ja eläimet istuutuivat puoliympyrään tulen loimun ulkopuolella olevaan varjoon, ulvoen ja haukkuen. Uni painoi Waden väsyneet silmät umpeen heti kun hän paneutui pitkäkseen ja sulki ne.