Seuraavana aamuna melko myöhään Wade ratsasti White Slidesin kartanoa kohti. Se tuntui hänestä sellaisen rikkaan karjanomistajan omaisuudelta, joka noudatti hänen laistensa miesten vanhoja ja kunnioitettavia tapoja. Karja-aitaukset olivat uusia, mutta vanhanaikaisia. Wade mietti, miten vaikeata ryövärien ja hevosvarkaitten olikaan varastaa niistä. Pitkä kujanne, seuraten aitauksien läpi virtaavaa puroa johti niiden vieritse säännöttömän kodikkaalta näyttävän rakennuksen takaovelle. Muudan paimen talutti hevosia päärakennuksen ja ulkohuoneiden ja vajojen välissä olevan laajan pihan poikki. Hän huomasi vieraan ja odotti.
"Hyvää huomenta", Wade sanoi ratsastaessaan lähemmäksi.
"Huomenta", paimen vastasi.
Sitten nämä molemmat tarkastelivat toisiaan, ei uteliaasti eikä epäilevästi, vaan lännen miesten tapaan vakavasti ja arvostelevasti.
"Nimeni on Wade", matkustaja sanoi. "Tulen Meekeriltä päin. Aion ruveta työhön Bellloundsille."
"Minä olen Lem Billings", toinen vastasi. "Olen työskennellyt täällä White Slidesissä vuosikausia. Isäntäni ilostuu varmaankin saadessaan teistä apulaisen."
"Onko hän kotosalla?"
"On. Puhuttelin häntä äsken", Billings vastasi sitoessaan hevosensa muutamaan paaluun. "Minun on luullakseni neuvottava teitä hieman."
"Jään teille siitä suureen kiitollisuudenvelkaan."
"No niin, olemme miesten puutteessa", paimen sanoi. "Syystarkastuksemme on juuri loppunut. Hudson loukkaantui ja Wils Mooresta tuli melkein raajarikko. Senvuoksi tehtiin isännän pojasta työnjohtaja. Silloin erosi kolme paimenta, koska he eivät voineet sietää häntä. Tämä Bellloundsin poika on suuri roisto. Minä ja toverini Montana ja Bludsoe jäimme vielä toistaiseksi syistä, jotka johtuvat muustakin kuin rakkaudestamme isäntäämme. Sillä vanha Bill on isännistä parhain. Tahdoin vain sanoa teille, että jos jäätte tänne, saatte tehdä kolmen miehen työn."